Loma on uhka työnantajalle, uutisoitiin iltapäivälehdissä. Sitähän nimittäin työntekijä voi kesälomalta työhön palatessaan huomata, että ei, ei yhtään tunnu mukavalta, eikä hommissa ole järjen häivää. Elämää on työpaikan seinien ulkopuolellakin, ja se elämä siellä ulkona maistuisi paljon makeammalta, tuntuisi huomattavasti enemmän järjelliseltä. Helteen haittaamat, huonosti nukutut yöt eivät nekään jaksamista auta. 
Ja kyllä, nihkeästi se minullakin lähti, ei tuntunut sitä kuuluisaa työn imua, ei motivaatiota kaivamallakaan. Työn pitovoima painui miinusmerkkiseksi. Parissa päivässä digistressi ja kyrsimiskäyrä nousivat hipomaan katon rajaa (siitähän ei ylemmäs pääse...). Aloin kartoittaa mahdollisuuksia lyhentää työaikaa syksyn mittaan entisestään, jättäytyä talvella kokonaan pois. 
Nyt prosessi on meneillään siltä osin, ja vuorossa kiihkeä loppukiri kesän viettoon. Jos pienintäkään lomamatkaa aikoo tehdä, riennoissa juoksennella, se on tehtävä nyt. Kohta on syksy, Suomi hiljenee.Näin ollen Persaukisen päiväkirjakin hiljenee hetkeksi, kun kipittelen kassi kainalossa ihmettelemässä tapahtumia. Räyhäkkäästi sekä uhkarohkeasti aion testata hotellisänkyjäkin, josko muualta löytyisi Lahden Seurahuoneen uusittuja kivikovia patjoja pehmeämpiä. Toivossahan on kuulemma hyvä elää.

Arjen tasaantumiseen saakka voitte kuvitella jatkokertomuksen sankaritartamme rämpimässä alkukesän metsissä sekä risukoissa luonnon antimiin tutustuen. Täällä on tänään aamusta käyty syöttämässä hyttysiä kanttarelln kuva silmissä, ja pienen saaliin kanssa kotiin palaten. Mustikat sentään olivat ottaneet mukavasti kokoa. 
 

Muistatteko merirosvotarinat? Niissähän kuvailtiin aina märssykoreja, marssitettiin kapinoivat miehistön jäsenet sun muut hankalat tai muuten vain epäsuosion saaneet lankulle - tai hilattiin köydellä kölin alta. Moiset asiat tulivat mieleen Kotkan Meripäivillä sattumalta pyörähtäessä. Näinä päivinä nimittäin tekii mieli marssittaa lankulle jokainen helteen hehkuttaja. Kyllähän kolmeen kymppiin kohoava lämpö sekä pään pehmeäksi porottava aurinko voivat tuntua mukavilta jossain merellä tai vesipetona pulikoidessa, raikkaan tuulen vireen vilvoittaessa. Öisin tarkenee mukavasti, ne auringon laskut ja nousutkin ovat ah niiiiin kauniita! Mutta kun... Siinä itsekkeessä innossa unohtuu se, kuinka paljon on sellaisia ihmisiä, jotka kituvat henkitoreissaan ylikuumentuneissa koloissaan, joita asunnoiksi sanotaan. Moni joutuu työskentelemään epäinhimillisissä olosuhteisssa, kun muutakaan vaihtoehoa ei ole. Tauot eivät auta, ellet pääse viilentymään mihinkään. 
Jos siis pidettäisiin ne suurimmat mölyt mahassa, ja säälittäisiin edes pikkuisen kärsiviä? 
Vaikka itse olen sikäli onnellisessa asemassa, etten ihan paistu kotonani, niin silti pistää melkein vihaksi se nautitaan nyt vaan, marraskuu tulee räntäsateineen ihan kohta. 
Totta kai se tulee, syksy. Nopeammin kuin tahdotaan. Lomakin loppuu liian pian, huomenna on raahauduttava töihin. Persaukisen päiväkirjaa ei näillä helteillä oikein tahdo jaksaa sitäkään, joten saatte lyhennetyn setin. Katetulla, tuulenvireen ansiosta mukavan viilentuneellä terassilla nimittäin ei näe kirjoittaa. 

PERSAUKISEN PÄIVÄKIRJA OSA 31. 

Ehdin kotiin, ennen kuin tajusin unohtaneeni kysyä Harjusta. Tai pikemminkin Harjun osuudesta Jaanan elämässä.  Ääh, mitäpä se minulle kuuluikaan. Ärsytti vain koko mies, ylimielinen idiootti. Vaikka myöntää täytyy, että ulkomuoto sillä luomakunnan kruunulla kyllä oli kaikin puolin kohdillaan. Jopa siinä määrin, etten välttynyt levottomilta unilta. Kihisin ärtymystä vielä avatessani oven intoa pursuavalle Hennille.
-Tiedätkö yhtään, mitä kello on?  tiuskaisin tervehdyksen sijaan. Henni jätti kuulematta nyrpeän äänensävyni.
-Ihan riittävästi. Tänään me päästäänkin hankkimaan oikein kunnon herkkuja! Tiedän tässä lähellä pari tosi hyvää paikkaa, joista voidaan aloittaa. Sinunhan kannattaa opetella tuntemaan ensin ne kaikkein helpoimmat. Tosin tähän aikaan vuodesta nyt ei kovin paljon vaihtoehtoja olekaan.
Tuijotin Henniä korviani uskomatta.
-Siis mitä? Ryntäätkö sinä tänne heti aamusta aikaisin raahataksesi minut johonkin pusikkoon punkkien syötäväksi? Ehei, niin epätoivoisen persaukinen minä en sentään ole.
-Niin, et vielä,  serkku heitti takaisin pari piirua saarnaavammin.  –Odotas vaan, kunhan päästään talveen! Silloin sinä kiität minua. Säästät monta euroa ruokakaupassa, kunhan ollaan syksyyn saakka ahkeria. Älä ole noin epäluuloinen, saati tyhmä. Totta kai kaikki ilmainen kannattaa ottaa talteen! Sitä paitsi mitä muuta, tärkeämpää tekemistä sinulla on? Järkevämpää harrastaa liikuntaakin näin, kuin pinkoa asvaltilla päällystettyjä pyöräteitä. Etkä sinä muuten tunnetusti tee sitäkään, olet takuulla lojunut täällä neljän seinän sisällä kaiket päivät sekä illat! Reipastu!
Moitteet osuivat kipeästi. Totta, olin viettänyt työstä tyhjät vuorokaudet enimmäkseen uuden asuntoni suojissa. Yrittänyt järjestellä tavaroita, tai maannut sohvalla läppäri mahan päällä netissä surffaillen. Mikä häpeällisintä, siitä ajasta työpaikan etsimiseen kulutettu aika laskettiin minuuteissa. Halusin lykätä koko asian ajattelemistakin seuraavaan viikkoon, jolloin piti tosissaan alkaa naputella hakemuksia. Eri asia sitten, mistä taitoihini sopivia paikkoja löytyisi riittävästi. Epäonnisesta kauppareissusta päätin vakaasti olla inahtamatta puolta sanaakaan, saati lukitun oven taakse jäämisestä. Harjua en edes ajattelisi, ties mitä maagisia meedion kykyjä Hennistä löytyisi nykyään. Valitettavasti noiden valintojen takia jouduin pysyttelemään vaiti myös Joonasta, jonka jutut olisivat takuuvarmasti tehneet vaikutuksen Henniin. 
Periksi antaneena raahustin olemattoman kokoiseen keittiökopperoon napsauttamaan vedenkeittimeen virran. Ilman aamiaista kieltäytyisin lähtemästä mihinkään. Olkoonkin, että tänään se aamiainen koostuisi mukillisesta halvinta pikakahvia, ja parista palasta epäilyttävästi kuivahtanutta ruisleipää pöydälle yöksi jääneestä pussista. Varoin nimittäin visusti avaamasta jääkaapin ovea Hennin nähden. Sieltähän löytyi köyhältä kiellettyjä herkkuja, kuten esimerkiksi meetvurstia, ilman minkäänlaista alennustarraa. Jos se veisi minut perikatoon, käykööt sitten niin, olin päättänyt kaupassa synkeänä paketin ostoskoriin pudottaessani.

Onnistuimme livahtamaan pihasta kenenkään törmäämättä. Huojentavaa. Hienoinen levottomuus palasi vasta matkan suuntautuessa suoraan epämääräiselle kasvimaalle johtavalle polulle. Mistä ihmeestä Henni muka tunsi tienoot niin hyvin, että osasi edetä yhtään empimättä kohti Metson Allin parhaat päivänsä jo vuosia takaperin nähneelle talolle? Luikahdimme sentään pihan jälkeen eri puolelle metsää kuin missä lentopallokenttä sijaitsi. Huidoin pois oksia samalla, kun tiirailin heinikkoa sekä vaatteitani kimppuun hyökkäävän punkkiarmeijan varalta. Hennin kumisaappaiden väljät varret läpsyivät sääriä vasten. Minnehän saakka me oikein aioimme vaeltaa, kaupungin laidan yli vai? Avasin jo suun tiedustellakseni asiaa, kun vihdoin pysähdyimme aukean laitaan. Serkku suorastaan säteili kumarrellessaan kohti maata.
-Arvasin ihan oikein! Täällä on ollut tarpeeksi aurinkoista, nokkonen on ehtinyt hyvään vauhtiin. Samoin vuohenputki. Voitaisiin etsiä hiirenkorvia ja voikukkaakin, mutta ehkä parempi keskittyä vain pariin lajiin kerrallaan. Opit sillä tavalla paremmin erottamaan mitä kannattaa poimia, mitä ei.
-Et kai sinä tosissasi meinaa, että me haalitaan täältä muovikassitolkulla jotain?  kysyin tarttuen ojennettuun muovikassiin. Ryppyisyydestä sekä haalistumaan alkaneista jouluteksteistä päätellen sitä käytettiin jo ties monettako kertaa. Hennin silmät paloivat intoa, jota ei himmentänyt edes kulmakarvojen väliin kohoava, paheksuva ryppy.
-Totta kai me kerätään niin paljon, kuin voidaan. Nythän nämä ovat parhaimmillaan!
Irvistin. Teki mieli jatkaa vastaan inttämistä.
-Ei jostain lehdistä kukaan saa vatsaansa täyteen! Pullojen keräämisessäkin on enemmän järkeä kuin tässä.
-Hitto mikä vikisijä sinä olet!  Henni puuskahti, jo tuskastumaan alkaen.  –Vuohenputkesta saa C-vitamiinia sekä antioksidantteja. Sillä on hieno sellerin ja porkkanan makukin, se käy salaatteihin, maustamiseen ja kuivattuna yrttiteeksi. Maista vaikka! Eikä pidä unohtaa lääkinnällistä puolta! Sinulla ei tietty ole eturauhasta eikä me tehdä kihtilääkkeitä eikä nivelvaivamikstuuroja, mutta tiesitkö, että siemeniä on käytetty tuomaan potkua seksielämään? Senhän sinua tunnetusti luulisi kiinnostavan.
Vai seksielämään! Kunpa olisikin ollut sellaista. Siis todellista, unia naapuritalon Harjusta tuskin kannatti laskea. Vielä vähemmän mainostaa Hennille. Nöyrää oppilasta teeskennellen lähdin rämpimään risukkoista rinteen laitaa eteenpäin. Olkoon, kai sitä yhden päivän viettäisi vaikka aidan seipäänä, ainakin Mummo väitti aikoinaan ahkerasti niin.

Näinä hellepäivinä moni kadehtii kesämökin omistavia, tai edes vuokranneita. Ei kannattaisi.
Lämpöhän nimittäin nousee ylöspäin, ja hyvin moni mökki on pohjaratkaisuiltaan se perinteinen: oleskelutilat alhaalla, makuupaikka kuumaksi porottuneen katon alla parvella. Eikä se aurinko aittoja tai muitakaan ulkorakennuksia säästä paahteeltaan. Teltta kuumenee päivisin, mutta jäähtyy sentään öisin - jos siis yötkään yhtään hellerajan alle laskevat. 
Minulla ei ole kesämökkiä, mutta onpa onneksi sentään vanha omakotitalo pihoineen, sekä könnösten ja seinien varjostama kunnon katolla rakennettu terassi. Siellä voi syöttää itikoita, ja jos hyvin käy, tuulee sen verran, etteivät nekään löydä sinne. 
Toisaalta uida voi muuallakin (jos osaa), kuten vaikka mattopyykin jälkeen maauimalassa. Mummot ystävällisesti tässä yhtenä aamuna neuvoivat, miten pitkälle tämmöinen vajaataitoinen uskaltaa kahlata kastautumaan. Kirjastojen lisäksi verorahoille saa joskus vastinettakin, sen muistaa tuollaisissa paikoissa. Mitä enemmän käytät, sen suurempi etu?
Helle on myös ihana tekosyy laiskotella, kun kerran on loman takia mahdollisuus. Muu olisi välillä kyllä mahdotontakin, kun tuntuu, että aivotkin sulaa. Vanha läppäri puolestaan käy niin kuumana, ettei sitäkään ole paljon viitsinyt rasittaa. Vaan Persaukisen päiväkirjaa olen päättänyt sentään edes vähän edistää, eihän siitä muuten ikinä pääse eroon viimeisen pisteen muodossa. Tunnetusti en paljon tekstiä tarkistele, joten pahoittelut mahdollisista virheistä... 

PERSAUKISEN PÄIVÄKIRJA OSA 30.

Ovikello soi vasta kahdeksan jälkeen. Siihen mennessä olimme ehtineet Joonan kanssa paitsi juoda kaakaot, myös pelata useamman erän Afrikan tähteä, sekä herätellä pahasti ruostuneita shakkitaitojani. Jossain muussa tilanteessa alle 10-vuotiaalle kaikessa häviäminen olisi saattanut nolottaa. Nyt se lähinnä huvitti, poikaa suorastaan nauratti. Kömpelöt siirtoni saivat aikaan riemastunutta kiherrystä, joka oudosti lämmitti mieltä.
Kaikella on kuitenkin rajansa. Jopa hauskanpidolla. Varsinkin, jos kello käy eteenpäin kohti iltaa tunnin toisensa perään, etkä yhtään tiedä miten hoitelet tulossa olevan, kiperän tilanteen entuudestaan tuntemattoman ihmisen kanssa. Sillä niinhän siinä kävi, kun Joonaa vihdoin tultiin hakemaan. Vastoin odotuksiani ovikelloa ei soittanut anteeksi pyytelevä äiti, vaan huolettomasti (ja kyllä vaan, ihan selkeästi myös ylimielisesti) hymyilevä Harju. Mies vaikutti pitävän tilannetta normaalina, kurkotti vain lupaa kysymättä ohitseni asunnon puolelle.
-Joonaaa! Mennääns iltapesulle!
Värisytin sieraimiani kuin raivoa keräävä härkä matadorin haistaessaan. Hyvä, etten ihan kuopinut. Harju tosin ei haissut hikiselle eläimelle, vaan raikkaasti suihkusaippualle. Se omahyväinen, itsekäs otus oli käynyt kaikessa rauhassa suihkussa ennen tuloaan. Tietenkin. Mitäpä minusta, saati ajasta, jonka lapsei joutui odottamaan. Ennen kuin keksin mitään sopivan terävää sanottavaa Joona pyyhälsi ohitse tottelevaisesti, mutisten jotain kiitti, oli kivaa kuuloista. Tuijotin Harjua mahdollisimman syyttävästi, Harju puolestaan avoimen uteliaana asuntoani. Lopulta älykääpiö tajusi siirtää katseensa pari pykälää sivummalle, siis minuun, väläyttäen hammastahnamainokseen kelpaavan valkoisen hymyn.
-Nähdään taas.
Jäin haukkomaan henkeä miehen harppoessa Joonan perään luhtikäytävään. Hitto, mikä minua oikein vaivasi? Miksen ollut sanonut mitään? Kysynyt edes Joonan äidistä, tai pojasta. Sellaisissa tilanteissa pysyteltiin kylmän viileinä, ladeltiin faktat kerralla kehiin. Ei pyydetty eikä vaadittu, vaan kerrottiin, että tämmöisestä ei saanut tulla tapa. Minähän en alkaisi huolehtia yksin jätetystä lapsesta toista kertaa, turha kuvitellakaan! Sen sijaan tapitin silmät palaen pitkin, rennoin askelin katoavan Harjun leveitä hartioita, ja muutenkin liki täydelliseen takamukseen päättyvää, pitkää selkää.
Tuhahtaen läimäytin oven kiinni. Painoin otsan vasten viileää, vaaleaa seinää. Teki mieli kirkua ääneen. Huutaa ulos kaikki viimeisten viikkojen aikana syntyneet turhaumat ja paineet välittämättä vähääkään kuuliko joku.

Heräsin ovikellon soittoon. Tokkuraisena haparoin avaamaan, muistamatta miettiä yhtään pukeutumistani. Turhaahan se olisi kaiketi ollutkin, luultavasti taloyhtiössä jo tiedettiin edellisaamuisesta pelkässä t-paidassa ulkoportailla roikkumisesta. Plus tietenkin sisään unohtuneista avaimista. Joona katsoi minua pää kallellaan, tutusti liian pitkäksi venähtäneen otsatukkansa alta.
-Äiti käski tulla hakemaan kahville. Se kyllä epäili, ettet sinä ole vielä herännyt, kun ei kuulu mitään, mutta minä sanoin, ettei se haittaa. Harjun parrakuudaa ravistaa sinut raivoon ja ylös sängystä joka aamu aikaisin. Tai niin Harju ainaskin sanoi eilen lentiskentällä.
-Vai niin,  ynähdin puristaen silmät hetkeksi kiinni. Laskin kymmeneen. Pelkkä Harjun nimen mainitseminen sai verenpaineet nousemaan.  –Mitähän muuta se sanoi, Harju siis?
-Jaa no… Joonan varvas piirsi ympyrää lattialankkuihin.  –Jotain aikuisten juttuja, en minä koskaan viitsi kuunnella niitä. Ne puhuu tisseistä ja perseistä, ja jotain kai lämpötiloista. Silleen, että se ja se on kuuma, ja sitten se ja se jäätävä tai kylmempi kuin jääkaappi tai pakastin. Äiti on kieltänyt sanomasta kaikkea, niitä munat jäätyy ja… Apua, nyt äiti on vihainen!
Pelästyneenä Joona läimäisi kämmenen suulleen. Toivoin hymyni menevän ystävällisesti, vaikka kasvoja kiristi ja teki mieli irvistää rumasti.
-Älä sure, pidetään sitä meidän salaisuutena. Laitan jotain päälle ja tulen ihan kohta.

Epävarmana hipsuttelin naapuriin. Hirvitti millainen naisamatsooni siellä mahtaisi odottaa. Olin aina suhtautunut pienoisella pelolla itseäni isompiin, viimeisen päälle laittautuneisiin nuoriin naisiin. Ne tuntuivat välillä jyräävän alleen kaikki kaltaiseni keski-ikäiset täti-ihmiset. Pitäisin silti puoleni, jos tarvetta ilmaantuisi. Minua ei huijattaisi valituksilla yksinhuoltajan elämän ankeudesta, ja ruikutettaisi rahapulaa ripsipidennykset räpsyen, tekokynnet vasta värjättyjä hiuksia näpräten. Jos riitti ylimääräisiä satasia sijoittaa laittautumiseensa, mutta ei ruokaan tai lapseen, kyse oli arvovalinnoista. Eikä minusta takuulla narrattaisi ilmaista lapsenvahtia selittämällä, kuinka joskus oli pakko päästä tuulettumaan, pubiin toisten aikuisten seuraan.
Melkein valuin helpotuksesta veltoksi valahtaneena iloisen keltaiseksi maalattuun pinnatuoliin nähdessäni Joonan äidin. Jaana vaikutti tavallistakin tavallisemmalle, mikä minun mittapuullani tarkoitti kaiketi mahdollisimman vaarattoman oloista, puoli päätä itseäni lyhyempää, meikitöntä, keskiruskeat hiuksensa poninhännälle sitaissutta, arviolta korkeintaan reilut kolmekymppistä. Ulkonäkö saattoi tietysti pettää. Päätin pysytellä varuillani, kunnes osaisin päättää kannattiko vaistoihinsa luottaa.
-Kiitos kun pidit Joonalle seuraa eilen,  Jaana aloitti selvityksensä kahvia kaataessaan.  –Se ei ollut tarkoitus. Tuli vaan niin äkkilähtö, tuplavuorokin. Jouduin pyytämään, että ottaisivat Joonan kentälle mukaan. Olisi niidenpitänyt ajatella vähän, eikä antaa Joonan juoksennella häiritsemässä sinua.
-Ei siitä mitään vaivaa ollut,  kiirehdin rauhoittelemaan.  –Ihan mukavaahan meille oli, luulisin.
Jaanan ilme kirkastui. Suupieliin jäi silti kireät uurteet, yhdessä silmien alle kohonneiden tummien varjojen kanssa väsymyksestä kielivät. Silti pöydässä komeili jo keko vasta paistettuja teeleipiä. Vedin ahneesti tuoksua nenääni, kuola valuisi kohta suupielistä. Kehtaisikohan ottaa kaksi kerrallaan? Omaatuntoa vihlaisi. Tässä minä ahmin toisten ehkä ainoita herkkuja samalla, kun kuuntelin ymmärtäväisesti nyökytellen tarinaa leipojan taloudellisesta ahdingosta.
-Arkisin on helpompaa, Jaana aloitti, haki oikeita sanoja.  –Joona käy koulussa, ja minullakin on yleensä päivävuoroja. Me ollaan sellainen lounaspaikka lähiössä, suljetaan arkisin viimeistään viideltä. Joskus tarjotaan kuitenkin viikonloppuisin lisätöitä pubin puolella. Tässä on ollut taloudellisesti niin tiukkaa, että on pakko ottaa ne. Joskus tuntuu, että pomo vähän kiristää sillä, aloitin vasta viime talvena. Siis tiedätkö ne jutut, miten muka vitsinä huomautetaan kuinka ahkerille sekä joustaville riittää aina hommia, mutta jos ei työ maistu, tulijoita riittää.
Oma, tuore irtisanomiskokemus muistui mieleen. Irvistin. Teeleivän voi suli suussa. Olkoot, ajatelkoot mitä tahansa, ottaisin toisenkin. Murusia rapisi pöydälle nyökytellessäni entistä ponnekkaammin. Vasta kahvinkeittimen kannun tyhjennettyä, luotuani viimeisen kaihoisan silmäyksen työtasolle nostettuun herkkulautaseen palasin taas omaksi itsekseni. Tunnustin jääneeni itsekin juuri työttömäksi, kuten talossa epäilemättä jo tiedettiin. Edellisellä kerralla vuosia takaperin uuden paikan löysi melko nopeasti, eikä minulla ollut lapsia. Selviäminen välikuukausista sujui säästöjen turvin. Todennäköisesti tällä kertaa tippuisin suoraan syvään päätyyn. Uimista saattaisi riittää, työllistymisen kanssa saattaisi huomata räpiköivänsä turhan pitkää rataa vaillinaisin kroolaustaidoin, jos vertauskuvat sallittiin. Kaltaisiani huonosti koulutettuja toimistotyöntekijöitä parveili taistelemassa laumoittain jokaisesta avoimesta toimesta, virasta ja jopa olemattoman mittaisista osapäiväsijaisuuksista.
-Niin, ja kun poistettiin se omavastuuosuuskin,  Jaana huokaisi.  –Se muka kannustaa ottamaan vastaan kokopäivätyötä, kun enää ei jää sitä 300 euroakaan pätkätöistä, vaan pienennetään korvauksia 150. Siitä lopusta maksat verot, työmatkat ja päälle valvot yöt peläten kuinka kauan pidempään menee tapellessa päivärahojen lisäksi tukien kanssa. Kyllä minä kokeilin, meni talous miinukselle. Onneksi nyt on enemmän tunteja, vaikka saa siitäkin haukut kuulla. Pitäisi olla täydet 37 tai 38 tuntia. Millä niille selität, ettei pomo anna kuin 30 korkeintaan? Sillä tavalla voi teettää lisää maksamatta ylityökorvauksia heti. Nollatyösoppareiden todellisuutta ministerit sun muut päättäjät ei tajua ollenkaan! Sehän on laillistettua orjuutta, roikut löysässä hirressä koko ajan.
En keksinyt ainuttakaan lohduttavaa sanaa. Jaanaa purkaus tuntui onneksi helpottavan. Joonan saama hymy ainakin suorastaan säteili iloa sekä onnea.

Kesää on tänä vuonna odotettu pitkään sekä hartaasti. Tutkimusten mukaan ihmiset jaksavat talven huonommin, jos kesä on ilmoiltaan sateinen sekä kolea. No, minun loman viettoani se ei ole ainakaan haitannut, siis sää. Ensin kahlattiin kengät märkinä entisen työtoverin kanssa museokierroksella, sitten tänään kävin paahtumassa ja paistumassa kesäteatterissa kummitytön seurassa. Siitä on tullut meille jo pieni perinne, vähintään yksi näytelmä kesässä istutaan arvostelemassa, olkoot sää mikä tahansa. Liput kun ostaa etukäteen, ei paljon ole vara arpoa menisikö vaiko eikö. Joskus yllätytään iloisesti, joskus petytään pahasti. Eli homma noudattaa samaa kaavaa kuin elämäkin: liikoja odotuksia ei kannata ladata mihinkään, vaan ottaa uteliaana vastaan mitä tuleman pitää. 
Samaa kaavaa noudattaen olen muutkin lomariennot selvinnyt, ja tulen toivottavasti selviämään loputkin. Paljon jää sitä paitsi kuitenkin tekemättä, se on varmaa. Niinpä olen seuraavat tavoitteet asettanut ihan omakotitalon alakerran tasolle: kakkosvessaan kun saatiin viimein laitatettua uusi pytty on se koko koppero tietenkin nyt siivottava ja kuurattava perusteellisemmin, sisustettava ja niin edelleen. Mieluiten laitattaisin kattoon kristallikruunun, tai diskopallon, mutta luulenpa ettei moista kannata ehdottaa Miehelle. Pitkänä ihmisenä se kolhisi päänsä, eikä ehkä muutenkaan pitäisi moista koristelua tarpeellisena. Vaikka olisihan sitä hauska kokeilla.... -Sillä kyllähän ihminen aina pientä luksusta kaipaa arkeensa, varsinkin sitten, kun loma loppuu ja työt taas alkavat. 

PERSAUKISEN PÄIVÄKIRJA OSA 29. 

Kiuru katsoi minua selvästikin hieman varautuneen oloisesti huuhkajan ja vanhojen Suomi-filmien komisario Palmun mieleen tuovien, tuuheina siipinä rehottavien kulmakarvojensa alta oven toisen soiton jälkeen avatessaan. Itse asiassa koko mies vaikutti tipahtaneen menneiltä vuosikymmeniltä nykyaikaan ruudulliset tohvelit lintassa, raidallisen kauluspaidan päällä kulki leveät henkselitkin kannattelemassa ties koska muodissa olleita, löysiä prässihousuja. Viritin vaikeiden asiakkaiden kanssa hiotun pahoittelevan hymyn kasvoilleni.
-Kiitokset sekä pahoittelut siitä aamuisesta vaivasta, kun sillä lailla unohdin avaimen sisälle, lukitsin itseni ulos. Jouduitte heti aikaisesta heräämään. Niin siis, anteeksi, minähän en muistanut edes esittäytyä, voi kauheaa! Olen Hel…
-Niin joo,  Kiuru keskeytti vuodatukseni. Katse kulmakarvapöheikön alla kulki arvioiden vartaloani pitkin, päästä alas varpaisiin saakka, ja taas takaisin ylös, kiirettä pitämättä.  –Me tiedetään kyllä kuka neiti on: se Hartikaisen kämpän uusi asukas. Hartikainen selvitti ne jutut. Jäikö ne avaimet taas matkasta, vai mikä on, kun tuolla tapaa virallisesti oikein teititellä tarttee? Ei meinaan ole semmoinen tapana täällä meillä.
Vaistomaisesti puoli askelta peräytyen annoin hymyn pudota liki olemattomaksi. Kuinka idioottina papparainen minua piti?
-Ei nyt sentään, ihan toisenlaisilla asioilla minä tulin, mutta ei sen niin väliä, anteeksi vaan kun häiritsin, pyhäpäivänä vielä.
Kiuru huitaisi kädellään kärsimättömästi.
-Kakaise ulos nyt vaan, siinä kerran olet! Minulla on kahvin juonti kesken, jäähtyy sumppi.
-No, jos polkupyörän pumppua saisin lainaksi,  töksäytin käskystä. Alkoi hiljalleen ottaa niin sanotusti kaaliin, päivä oli ollut tarpeeksi täynnä vastoinkäymisiä. Ei siihen enää kaivattu änkyrää, kahvistaan kiukuttelevaa talonmiestä. Vedin ryhtiä suoremmaksi.  –Vaikka kai minä sen pumpun jostain muualtakin saan, jos teillä on kiire. Kysyisin kuitenkin myös tuosta yläkerran pienestä pojasta, joka on jätetty yksin kotiin, ja tuli kanssani metsän läpi. Että siis onkohan…
-Jaa, Joonako?  mies keskeytti minut taas.  –Eihän se mitä yksin ole, mehän hoidetaan poikaa kaikki, Harju varsinkin. Eikös se ollut lentopalloa pelaamassa? Ja enkos minä sanonut, ettei tartte teititellä, passaa sanoa Kiuruksi, kuten muutkin tekee.
-En muistanut kysyä pojan nimeä,  vastasin alkaen tosissani kuumeta.  –Ja kyllä, poika oli seuraamassa peliä, mutta ei ole enää. Onko se muka hoitamista ja huolehtimista, että antoivat noin pienen lapsen juoksennella yksin  pitkin metsiä?
Nyt Kiuru tuhahti yhä vähemmän ystävälliseen sävyyn.
-Minä laitan sen pumpun neidin pyörän tarakalle, jahka ehdin.
Pam! Ovi lävähti kiinni suoraan edessäni. Kiukusta puhisten harpoin askelmat yläkertaan kaksi porrasta kerrallaan. Joona odotti luhtikäytävässä sovitusti, nojasi selkäänsä seinään lattialla istuen. Pakottauduin vaikuttamaan huolettomalta.
-No niin, mennäänkö sitten keittämään sitä kaakaota? Täytyy purkaa nämä ostoksetkin.
Joona vilkaisi minua liian pitkäksi venähtäneen otsatukkansa alta empien.
-Tota kun… pitäis soittaa Harjulle, se huolestuu muuten, kun en tule takaisin.
-Totta kai,  myöntelin raplaten avainta lukkoon. Haitat takkusivat, ehkä kuluneisuuttaan, ehkä öljyn puutetta.  –Käy vaan rauhassa soittamassa kotona, minä laitan sillä aikaa kaakaon tulemaan.
Poika ei tehnyt elettäkään noustakseen. Jatkoi vain paidan helman näpläämistä.
-Ei mulla ole puhelinta. Äiti sanoi, että saan sen vanhan, jos se joskus vielä saa tarpeeksi rahaa uuden ostamiseen. Soita sinä.
Hämmennyin hetkeksi.
-Minulla ei taida olla numeroa. Mitenkäs me selvitettäisiin se? Jos etsitään netistä?
Nyt Joona jo alkoi kammeta itseään pystyyn, ilme kirkastuneena.
-Äiti laittoi sen lapulle. Sillä on kaikki tärkeät numerot paperilla, kun ei koskaan tiedä milloin vanha paska posahtaa, sen takia.
Jouduin ponnistelemaan pysyäkseni totisena pojan toteamuksen kuullessani. Nähtävästi Joonan äiti ei paljon kaunistellut sanomisiaan, vaan kertoi lapselleen suoraan miten asiat olivat. Luultavasti Henni osaisi arvostaa moisen piirteen korkeammalle kuin minä, vaikka kieltämättä hykerryttikin hieman. Lyhyen neuvottelun jälkeen tulimme joka tapauksessa Joonan kanssa siihen tulokseen, että poika kipittäisi hakemaan muistilapun kotoaan, ja soitettaisiin yhdessä. Jätin ulko-oven raolleen, ja purin odotellessani ostokset. Hillopullat olivat litistyneet kassissa pitkin metsiä rämpiessä pahasti, mutta tuskin se makuun vaikuttaisi. Laskin vedenkeittimen täyteen pohtien millainen muki iskisi parhaiten suunnilleen kouluikäiseen poikalapseen. Päädyin autofirman mainoslogolla varustettuun valkoiseen, jota hennompikin jaksaisi käsitellä.
Joona palasi vasta, kun keitin napsahti pois päältä. Sain tutuksi tulleen empimisen ja uhman sekaisen vilkaisun otsatukan kätköistä.
-Jos sinä soitat. Ne uskoo aina paremmin aikuisia kuin lapsia. Lapset on kuulemma kovempia narraamaan. Äiti on kyllä opettanut, että valehtelemine on rumaa ja väärin, sellaista ei saa tehdä. Eikä kiusata muita, varsinkaan pienempiä.
-Viisas äiti sinulla,  hymähdin. Teki mieli huomauttaa, että aikuiset ne vasta narrasivatkin. Miehet varsinkin. Tyydyin naputtelemaan numeron lapulta kännykkään. Olkoot, tuskin päivä tästä enää pahemmaksi menisi yhdellä puhelulla.
Puhelin tyyttäsi pitkään sekä hartaasti, ennen kuin linjalta kuului jotain ähinää. Huohotus pisti irrottamaan puhelimen kauemmas korvasta. Reippaasti, mutta mahdollisimman lyhyesti esitin asiani. Vastausta piti odottaa suunnilleen ikuisuus. Lopulta vastaaja murahti selvä ja kuulin jonkun huutavan Harjua. Ahaa, joutuisin siis ottamaan uusinnan äskeisestä selonteosta, ajattelin turhautuneena.  Odotin taas.
-Harju,  murahti äskeistä matalampi miesääni vihdoin.  Kärsivällisesti toistin asiani. Eli kerroin ottaneeni Joonan kaakaolle kanssani, ja tiedustelin mihin aikaan äiti mahdollisesti kotiutuisi. Jos siihen ei menisi kovin montaa tuntia, me viihdyttäisimme toisiamme minun luonani. Tai jos Joona mieluummin menisi kotiin, olisin kuitenkin heti seinän takaa tavoitettavissa.
-Jaaha, vai niin. Mitähän tuohon nyt sanoisi… No, laitan viestiä Jaanalle, me katsotaan sitten kumpi tulee hakemaan pojan.
Puhelin tuuttasi katkennutta linjaa. Tuijotin mykistynyttä kännykkää täynnä pyhää närkästystä. Harju alkoi kohota inhoamieni ihmisten listalla kohti korkeita sijalukemia. Olkoonkin, että miehen ääntä olisin voinut kuunnella pidempäänkin. Se soi täsmälleen oikeassa suhteessa pehmeyttä ja särmää, sekä riittävän matalana. Kenellekään en kyllä myöntäisi miten mielelläni olisin myös katsellut Harjun hyvin muodostunutta, lihaksikasta kroppaa.
Ääh, turhia haaveita! Komensin itseni unohtamaan moiset kuvitelmat. Minähän en miehiin enää sekaantuisi. Asiani olivat aivan tarpeeksi solmussa ilman minkään tason rakkaushuolia. Sitä paitsi kuulosti siltä, että seinän takana asuva Jaana tuntisi Harjun runkorakenteenkin hyvin läheisesti. Harjuhan saattoi olla jopa Joonan isä. Mikäpä sen kätevämpää eronneille vanhemmille, kuin asua niin lähekkäin. Kaivoin laatikosta veitsen, ja keskityin leikkaamaan liiskantunutta hillopullaa yllätysvieraalleni. Parempi tankata voimia ennen Joonan äidin tapaamista, siihen nimittäin saattaisi mennä monta tuntia, ja minulla riitti kysymyksiä sekä mielipiteitä. 

Niin lomalla merkitsee muuan tuntemani nainen aina lomakuviinsa somessa. Yleensä nämä kuvat ovat jostain ulkomailta, tai kotimaan lomakohteesta vähintään. On suunniteltu, on matkustettu, on nautiskeltu - jossain satojen, ellei tuhansien kilometrien päässä.
Onneksi niiiiin lomalla -tunnelmia voi kokea myös ihan vaan kotona. Viikossakin ehtii touhuta kaikenlaista, osa hyodyllistä, osa hyödytöntä. Mikä tärkeintä, on aikaa elää ilman kellon kahleita ja viettää aikaa niiden ihmisten kanssa, joita muuten harvemmin saa aikataulutettua arkeensa. Joskus muinoin Mies koki suurta huolta pitkistä työpätkistään, varsinkin jos minulle sattui lomaa samaan kohtaan. Ei kanna enää. Vaikka seinäkalenteria ei olisi tuhrittu täyteen merkintöjä niin kyllä niitä sinne tipahtelee, kaikenlaisia. Ja mikä tärkeintä, sopivassa määrin. Ei liikaa, eikä liian vähän. Joka hemmetin päivä ei tosiaankaan tarvitse olla menossa pää kolmantena jalkana, tai buukata ystäviä vierailuille. 
Ihmiselle tekee hyvää myös hiljaisuus. 
Kuin myös rauhoittuminen, jopa täydellinen laiskottelu.
Sillä tiedättekö, juuri sitä varten loma on: palautumiseen työstä.

PERSAUKISEN PÄIVÄKIRJA OSA 28. 

Juuri, kun aioin antaa periksi ja kääntyä takaisin kadulle, bongasin roskakatoksen takaa metsään sukeltavan uran. Se vaikutti lupaavasti kasvuston sekaan tallautuneelta polulta. Sellaiselta, jota käytettiin paljon, joten kaiken logiikan mukaan sen piti myös johtaa johonkin. Päättäväisesti luikahdin katoksen taakse. Vaikka kuinka monta kerrostalokyttääjää tiirailisi ikkunoistaan vierasta kulkijaa, niin mitä siitä? Suomessa sai vaeltaa vapaasti, kunhan vältteli toisten pihapiirejä. Liian lähelle ei saanut mennä, muistin koulussa opettajan painottaneen. Hah, kaikkea ihmeellistä ihmisen pää säilöikin! Tarpeellisia asioita et muistanut millään, kaikkea toisarvoista kylläkin.
Raahustin eteenpäin arviolta parisataa metriä, kun aloin kuulla ääniä edestäpäin. Innokasta hihkuntaa, raikuvia kirouksia, kirkas lapsen nauru, seassa outoa nassahduksia, joita en tunnistanut. Vaistomaisesti hidastin vauhtia, valmiina pinkaisemaan tieheni, jos tilanne niin vaatisi. Minkä ihmeen takia en ollut vain pysytellyt kadulla, yrittänyt muistaa bussin kiemuraista reittiä? Saattaisin olla jo onnellisesti kotona. Vaan ei, sen sijaan hikoilin ties missä. Vastahakoisesti otin muutaman askeleen.
Ja sitten olikin myöhäistä kääntyä. Minut huomattiin. Lentopallo lässähti hiekkaan pelaajien pyörähtäessä tuijottamaan minua. Jopa kentän reunalla istuvan lapsen mehutetraa nostava käsi pysähtyi kesken liikkeen. Viritin pingottuneen, tekopirteän hymyn kasvoilleni lisäten vauhtia.
-Aaa… Anteeksi. Jatkakaa vaan, minä tästä menen ihan äkkiä, häiritsemästä.
Ääneni herätti porukan transsistaan. Yksi kumartui nostamaan pallon, toinen kumartui solmimaan tossujensa nauhoja. Melkein juoksin, nolotti, vaikka en tiennyt oikeastaan edes miksi.
-Kannattaa varmaan kuitenkin käyttää polkua,  kuulin selkäni takaa.  –Siitä pensaikon läpi voi olla turhan hankala tunkea läpi. Voidaanko me auttaa jotenkin?
-Minä vain… tuota kun…  änkytin naama paloauton punaiseksi helahtaen. Pahus, hallitsin tämmöiset tilanteet säälittävän huonosti.  Kirpaisi tunnustaa hölmöilynsä, pitihän aikuisen ihmisen osata toimia viisaammin. Töissä myyntimiehet hokivat naureskellen mantraansa siitä, kuinka kaikesta luisteli läpi jään pettämättä, kunhan  pokka piti.
-Toi on se meidän uusi naapurin täti!  heläytti samassa penkillä mehutetraansa näpläävä pikkupoika.  –Äiti sanoi, että se pomppi aamulla portaissa yövaatteisillaan!
Nyt en ollut enää pelkästään punainen, vaan halusin myös vajota maan alle. Lentopallopeliä uudelleen aloitellut joukko kääntyi uudelleen tuijottamaan minua uteliaisuuden sekainen huvittuneisuus kasvoilla loistaen. Muita selvästi kovakuntoisempi, lihaksikkaan sekä muutenkin raamikkaan oloinen pitkä mies virnisti valkea hammasrivi ruskettuneista kasvoista välähtäen.
-Jaa, sinä taidat olla se, joka ei tykkää kovaäänisistä autoista, vaikka starttaa itse vauhdilla. Se Hartikaisen kämpän uusi vuokralainen. Se, joka helisee, mutta ei kilise, vai miten se Hartikainen meitä valistikaan.
-Äiti sanoi, ettei niin saa sanoa,  pikkupoika kimitti paheksuvasti. Mies virnisti uudelleen, viitaten pelikentän kauimmaiseen nurkkaan.
-Lähde tuohon suuntaan, tuota polkua seuraamalla pääset Metson Allin pihaan. Siitä kasvimaan läpi, ja näet jo luhtitalojen nurkan.
Kiitosta sanomatta säntäsin kentän sivua osoitettuun suuntaan. Selkää poltti katseiden tulessa niin, että hyvä jos ei paitaan palanut reikiä.

Ehdin vasta metsän kätköihin kuullessani takaa kipittävät, keveät askeleet. Äskeinen pikkupoika juoksi tärkeän oloisena perässä polkua.
-Et menis noin kovaa. Äitikään ei kävele yhtä nopeesti, paitsi silloin, kun ollaan myöhässä.
Pysähdyin tyrmistyneenä. Pienten lasten piti pysytellä aikuisten seurassa, eikä seikkailla omineen pitkin metsiä. Saattoi eksyä, tai tapahtua muuten vain jotain pahaa, minkä kerroin myös pojalle. Vastaukseksi tuli vähättelevä tuhahdus.
-Ääh, ei täällä voi eksyä. Paitsi tuommoinen kuin sinä, sen takia ne käski minun tulla vahtimaan, että osaat perille saakka. Muuten voit jäädä pyörimään Allin kasvimaahan yöhön saakka, kun sinulla ei vissiin ole yhtään suuntavaistoa, vaikka hyvä kuulo onkin, Harju sanoi niin.
Pistin silmät kiinni hetkeksi ja vedin syvään henkeä. Teki mieli kirota, ladella täysin keuhkoin kaikki mahdolliset kirosanat. Minä taivaan lahjana, suorastaan ylivertaisena sekä erehtymättömänä lentopalloa pelaava porukka itseään oikein piti! Kai kuka tahansa saattoi eksyä vieraassa paikassa. Saati, koettuaan sellaisen aamun. Sitten tajusin jotain.
-Oliko Harjukin siellä? Siis se mies, jolla on kauheaa meteliä pitävä auto?
Poika katsoi minua kuin vähä-älyistä, jollaiseksi kenties olinkin muuttumassa.
-Totta kai, sehän on paras pelaamaan. Eikä se auto mitään meteliä pidä, sen kuuluu olla sellainen. Kaikki jenkit on, kun niissä on vee kasi kone ja silleen.
Huokaisin. Tätä keskustelua taisi olla turha jatkaa. Annoin pojan ottaa oppaan paikan. Päätös osoittautui oikeaksi. Vajaata kymmentä minuuttia myöhemmin puikkelehdimme mustalla mullalla olevien maalämpäreiden ja haalistuneen harmaista laudoista kyhättyjen kasvilavojen lomassa. Kasvimaa vaikutti levinneen melko huolettomasti, vailla minkäänlaista kokonaisvaltaista suunnitelmaa. Kauempana sijaitsevaa taloa pihapiireineen ympäröi samanlainen, jotenkin ränsistynyt tunnelma. Seinät kaipasivat uutta, vaaleankeltaista maalia, pensaat sekä puut leikkaamista. Omenapuiden paksuja, ryhmyisiä runkoja peitti sammal maanrajassa, jäkälä ylempänä. Aavistuksen turvonneet silmut vihjasivat, että elossa oltiin silti, oksat puhkeaisivat valkeaksi kukkamereksi, kunhan toukokuu vielä vähän etenisi, ilma lämpenisi. Paremmalla hoidolla puutarhasta saisi tosi viihtyisän, huomasin ajattelevani.
Poika tuntui jollain omituisella tavalla vaistoavan ajatukseni.
-Alli sanoi, että sitten kun se täyttää sata, pidetään kunnon pirskeet. Nythän se on vasta jotain yhdeksänkymmentä. Eikä se kuulemma pärjäisi yksin kotona, jos me ei autettaisi niin paljon.
Ynähtelin olevani samaa mieltä. 90-vuotiaalla takuulla teki tiukkaa selvitä kaikista arjen rutiineista, kunnosta riippuen. Vasta päästyämme onnellisesti tutun luhtitalon kulmalle älysin mikä mieltäni hiersi.
-Minkä takia sinä muuten juoksentelet tuolla metsässä yksin? Mitäs äiti siitä sanoo? On varmaan jo huolissaan sinusta.
-Äääh, poika tuhahti kaivellen tossun kärjellä hiekkaan viivoja.  –Sen piti mennä töihin.
Rinnassa jysähti inhottavasti. Katsoin poikaa epäuskoisena.
-Jättikö äitisi sinut yksin koko päiväksi? Eihän sellaista voi tehdä! Sinullahan pitäisi olla joku hoitopaikka tai hoitaja siksi aikaa.
-No onhan minulla,  pojan ääni muuttui hiljaisemmaksi, pohjalta kuulsi yhtä aikaa uhma ja itku.  –Harju ja muut auttaa, ja saan minä mennä Kiurulle tai kenelle vaan. Äiti meinasi kysyä sinultakin, kun Hartikainen aina auttoi, mutta eihän me tunneta sinua, eikä tuntemattomien kanssa saa olla. Hartikainen opetti minut pelaamaan shakkia, se oli kivaa. Et kai sinä nyt soita sossuille? Siitä äiti kyllä suuttuu, kun sen on pakko mennä töihin aina jos soitetaan. Muuten se menettää jotain korvauksia ja saa karenssia ja sitten me ei voida ostaa edes ruokaa tarpeeksi.
Nielaisin. Äkkiä ruokakassi painoi kämmentä entistä raskaampana. Ehdotin uudelle tuttavuudelleni kunnon mukillisia kaakaota. Juteltaisiin. Tutustuttaisiin paremmin. Poika voisi kiivetä edeltä odottamaan ovelle, käväisisin vain nopeasti kysymässä Kiurulta löytyisikö polkupyörän pumppua lainaan. Ja ei, en soittaisi sossuille. En ainakaan, ennen kuin olisin selvittänyt tilannetta enemmän Kiurulta, mutta sen jätin sanomatta ääneen.