Loma on uhka työnantajalle, uutisoitiin iltapäivälehdissä. Sitähän nimittäin työntekijä voi kesälomalta työhön palatessaan huomata, että ei, ei yhtään tunnu mukavalta, eikä hommissa ole järjen häivää. Elämää on työpaikan seinien ulkopuolellakin, ja se elämä siellä ulkona maistuisi paljon makeammalta, tuntuisi huomattavasti enemmän järjelliseltä. Helteen haittaamat, huonosti nukutut yöt eivät nekään jaksamista auta. 
Ja kyllä, nihkeästi se minullakin lähti, ei tuntunut sitä kuuluisaa työn imua, ei motivaatiota kaivamallakaan. Työn pitovoima painui miinusmerkkiseksi. Parissa päivässä digistressi ja kyrsimiskäyrä nousivat hipomaan katon rajaa (siitähän ei ylemmäs pääse...). Aloin kartoittaa mahdollisuuksia lyhentää työaikaa syksyn mittaan entisestään, jättäytyä talvella kokonaan pois. 
Nyt prosessi on meneillään siltä osin, ja vuorossa kiihkeä loppukiri kesän viettoon. Jos pienintäkään lomamatkaa aikoo tehdä, riennoissa juoksennella, se on tehtävä nyt. Kohta on syksy, Suomi hiljenee.Näin ollen Persaukisen päiväkirjakin hiljenee hetkeksi, kun kipittelen kassi kainalossa ihmettelemässä tapahtumia. Räyhäkkäästi sekä uhkarohkeasti aion testata hotellisänkyjäkin, josko muualta löytyisi Lahden Seurahuoneen uusittuja kivikovia patjoja pehmeämpiä. Toivossahan on kuulemma hyvä elää.

Arjen tasaantumiseen saakka voitte kuvitella jatkokertomuksen sankaritartamme rämpimässä alkukesän metsissä sekä risukoissa luonnon antimiin tutustuen. Täällä on tänään aamusta käyty syöttämässä hyttysiä kanttarelln kuva silmissä, ja pienen saaliin kanssa kotiin palaten. Mustikat sentään olivat ottaneet mukavasti kokoa. 
 

Muistatteko merirosvotarinat? Niissähän kuvailtiin aina märssykoreja, marssitettiin kapinoivat miehistön jäsenet sun muut hankalat tai muuten vain epäsuosion saaneet lankulle - tai hilattiin köydellä kölin alta. Moiset asiat tulivat mieleen Kotkan Meripäivillä sattumalta pyörähtäessä. Näinä päivinä nimittäin tekii mieli marssittaa lankulle jokainen helteen hehkuttaja. Kyllähän kolmeen kymppiin kohoava lämpö sekä pään pehmeäksi porottava aurinko voivat tuntua mukavilta jossain merellä tai vesipetona pulikoidessa, raikkaan tuulen vireen vilvoittaessa. Öisin tarkenee mukavasti, ne auringon laskut ja nousutkin ovat ah niiiiin kauniita! Mutta kun... Siinä itsekkeessä innossa unohtuu se, kuinka paljon on sellaisia ihmisiä, jotka kituvat henkitoreissaan ylikuumentuneissa koloissaan, joita asunnoiksi sanotaan. Moni joutuu työskentelemään epäinhimillisissä olosuhteisssa, kun muutakaan vaihtoehoa ei ole. Tauot eivät auta, ellet pääse viilentymään mihinkään. 
Jos siis pidettäisiin ne suurimmat mölyt mahassa, ja säälittäisiin edes pikkuisen kärsiviä? 
Vaikka itse olen sikäli onnellisessa asemassa, etten ihan paistu kotonani, niin silti pistää melkein vihaksi se nautitaan nyt vaan, marraskuu tulee räntäsateineen ihan kohta. 
Totta kai se tulee, syksy. Nopeammin kuin tahdotaan. Lomakin loppuu liian pian, huomenna on raahauduttava töihin. Persaukisen päiväkirjaa ei näillä helteillä oikein tahdo jaksaa sitäkään, joten saatte lyhennetyn setin. Katetulla, tuulenvireen ansiosta mukavan viilentuneellä terassilla nimittäin ei näe kirjoittaa. 

PERSAUKISEN PÄIVÄKIRJA OSA 31. 

Ehdin kotiin, ennen kuin tajusin unohtaneeni kysyä Harjusta. Tai pikemminkin Harjun osuudesta Jaanan elämässä.  Ääh, mitäpä se minulle kuuluikaan. Ärsytti vain koko mies, ylimielinen idiootti. Vaikka myöntää täytyy, että ulkomuoto sillä luomakunnan kruunulla kyllä oli kaikin puolin kohdillaan. Jopa siinä määrin, etten välttynyt levottomilta unilta. Kihisin ärtymystä vielä avatessani oven intoa pursuavalle Hennille.
-Tiedätkö yhtään, mitä kello on?  tiuskaisin tervehdyksen sijaan. Henni jätti kuulematta nyrpeän äänensävyni.
-Ihan riittävästi. Tänään me päästäänkin hankkimaan oikein kunnon herkkuja! Tiedän tässä lähellä pari tosi hyvää paikkaa, joista voidaan aloittaa. Sinunhan kannattaa opetella tuntemaan ensin ne kaikkein helpoimmat. Tosin tähän aikaan vuodesta nyt ei kovin paljon vaihtoehtoja olekaan.
Tuijotin Henniä korviani uskomatta.
-Siis mitä? Ryntäätkö sinä tänne heti aamusta aikaisin raahataksesi minut johonkin pusikkoon punkkien syötäväksi? Ehei, niin epätoivoisen persaukinen minä en sentään ole.
-Niin, et vielä,  serkku heitti takaisin pari piirua saarnaavammin.  –Odotas vaan, kunhan päästään talveen! Silloin sinä kiität minua. Säästät monta euroa ruokakaupassa, kunhan ollaan syksyyn saakka ahkeria. Älä ole noin epäluuloinen, saati tyhmä. Totta kai kaikki ilmainen kannattaa ottaa talteen! Sitä paitsi mitä muuta, tärkeämpää tekemistä sinulla on? Järkevämpää harrastaa liikuntaakin näin, kuin pinkoa asvaltilla päällystettyjä pyöräteitä. Etkä sinä muuten tunnetusti tee sitäkään, olet takuulla lojunut täällä neljän seinän sisällä kaiket päivät sekä illat! Reipastu!
Moitteet osuivat kipeästi. Totta, olin viettänyt työstä tyhjät vuorokaudet enimmäkseen uuden asuntoni suojissa. Yrittänyt järjestellä tavaroita, tai maannut sohvalla läppäri mahan päällä netissä surffaillen. Mikä häpeällisintä, siitä ajasta työpaikan etsimiseen kulutettu aika laskettiin minuuteissa. Halusin lykätä koko asian ajattelemistakin seuraavaan viikkoon, jolloin piti tosissaan alkaa naputella hakemuksia. Eri asia sitten, mistä taitoihini sopivia paikkoja löytyisi riittävästi. Epäonnisesta kauppareissusta päätin vakaasti olla inahtamatta puolta sanaakaan, saati lukitun oven taakse jäämisestä. Harjua en edes ajattelisi, ties mitä maagisia meedion kykyjä Hennistä löytyisi nykyään. Valitettavasti noiden valintojen takia jouduin pysyttelemään vaiti myös Joonasta, jonka jutut olisivat takuuvarmasti tehneet vaikutuksen Henniin. 
Periksi antaneena raahustin olemattoman kokoiseen keittiökopperoon napsauttamaan vedenkeittimeen virran. Ilman aamiaista kieltäytyisin lähtemästä mihinkään. Olkoonkin, että tänään se aamiainen koostuisi mukillisesta halvinta pikakahvia, ja parista palasta epäilyttävästi kuivahtanutta ruisleipää pöydälle yöksi jääneestä pussista. Varoin nimittäin visusti avaamasta jääkaapin ovea Hennin nähden. Sieltähän löytyi köyhältä kiellettyjä herkkuja, kuten esimerkiksi meetvurstia, ilman minkäänlaista alennustarraa. Jos se veisi minut perikatoon, käykööt sitten niin, olin päättänyt kaupassa synkeänä paketin ostoskoriin pudottaessani.

Onnistuimme livahtamaan pihasta kenenkään törmäämättä. Huojentavaa. Hienoinen levottomuus palasi vasta matkan suuntautuessa suoraan epämääräiselle kasvimaalle johtavalle polulle. Mistä ihmeestä Henni muka tunsi tienoot niin hyvin, että osasi edetä yhtään empimättä kohti Metson Allin parhaat päivänsä jo vuosia takaperin nähneelle talolle? Luikahdimme sentään pihan jälkeen eri puolelle metsää kuin missä lentopallokenttä sijaitsi. Huidoin pois oksia samalla, kun tiirailin heinikkoa sekä vaatteitani kimppuun hyökkäävän punkkiarmeijan varalta. Hennin kumisaappaiden väljät varret läpsyivät sääriä vasten. Minnehän saakka me oikein aioimme vaeltaa, kaupungin laidan yli vai? Avasin jo suun tiedustellakseni asiaa, kun vihdoin pysähdyimme aukean laitaan. Serkku suorastaan säteili kumarrellessaan kohti maata.
-Arvasin ihan oikein! Täällä on ollut tarpeeksi aurinkoista, nokkonen on ehtinyt hyvään vauhtiin. Samoin vuohenputki. Voitaisiin etsiä hiirenkorvia ja voikukkaakin, mutta ehkä parempi keskittyä vain pariin lajiin kerrallaan. Opit sillä tavalla paremmin erottamaan mitä kannattaa poimia, mitä ei.
-Et kai sinä tosissasi meinaa, että me haalitaan täältä muovikassitolkulla jotain?  kysyin tarttuen ojennettuun muovikassiin. Ryppyisyydestä sekä haalistumaan alkaneista jouluteksteistä päätellen sitä käytettiin jo ties monettako kertaa. Hennin silmät paloivat intoa, jota ei himmentänyt edes kulmakarvojen väliin kohoava, paheksuva ryppy.
-Totta kai me kerätään niin paljon, kuin voidaan. Nythän nämä ovat parhaimmillaan!
Irvistin. Teki mieli jatkaa vastaan inttämistä.
-Ei jostain lehdistä kukaan saa vatsaansa täyteen! Pullojen keräämisessäkin on enemmän järkeä kuin tässä.
-Hitto mikä vikisijä sinä olet!  Henni puuskahti, jo tuskastumaan alkaen.  –Vuohenputkesta saa C-vitamiinia sekä antioksidantteja. Sillä on hieno sellerin ja porkkanan makukin, se käy salaatteihin, maustamiseen ja kuivattuna yrttiteeksi. Maista vaikka! Eikä pidä unohtaa lääkinnällistä puolta! Sinulla ei tietty ole eturauhasta eikä me tehdä kihtilääkkeitä eikä nivelvaivamikstuuroja, mutta tiesitkö, että siemeniä on käytetty tuomaan potkua seksielämään? Senhän sinua tunnetusti luulisi kiinnostavan.
Vai seksielämään! Kunpa olisikin ollut sellaista. Siis todellista, unia naapuritalon Harjusta tuskin kannatti laskea. Vielä vähemmän mainostaa Hennille. Nöyrää oppilasta teeskennellen lähdin rämpimään risukkoista rinteen laitaa eteenpäin. Olkoon, kai sitä yhden päivän viettäisi vaikka aidan seipäänä, ainakin Mummo väitti aikoinaan ahkerasti niin.

Näinä hellepäivinä moni kadehtii kesämökin omistavia, tai edes vuokranneita. Ei kannattaisi.
Lämpöhän nimittäin nousee ylöspäin, ja hyvin moni mökki on pohjaratkaisuiltaan se perinteinen: oleskelutilat alhaalla, makuupaikka kuumaksi porottuneen katon alla parvella. Eikä se aurinko aittoja tai muitakaan ulkorakennuksia säästä paahteeltaan. Teltta kuumenee päivisin, mutta jäähtyy sentään öisin - jos siis yötkään yhtään hellerajan alle laskevat. 
Minulla ei ole kesämökkiä, mutta onpa onneksi sentään vanha omakotitalo pihoineen, sekä könnösten ja seinien varjostama kunnon katolla rakennettu terassi. Siellä voi syöttää itikoita, ja jos hyvin käy, tuulee sen verran, etteivät nekään löydä sinne. 
Toisaalta uida voi muuallakin (jos osaa), kuten vaikka mattopyykin jälkeen maauimalassa. Mummot ystävällisesti tässä yhtenä aamuna neuvoivat, miten pitkälle tämmöinen vajaataitoinen uskaltaa kahlata kastautumaan. Kirjastojen lisäksi verorahoille saa joskus vastinettakin, sen muistaa tuollaisissa paikoissa. Mitä enemmän käytät, sen suurempi etu?
Helle on myös ihana tekosyy laiskotella, kun kerran on loman takia mahdollisuus. Muu olisi välillä kyllä mahdotontakin, kun tuntuu, että aivotkin sulaa. Vanha läppäri puolestaan käy niin kuumana, ettei sitäkään ole paljon viitsinyt rasittaa. Vaan Persaukisen päiväkirjaa olen päättänyt sentään edes vähän edistää, eihän siitä muuten ikinä pääse eroon viimeisen pisteen muodossa. Tunnetusti en paljon tekstiä tarkistele, joten pahoittelut mahdollisista virheistä... 

PERSAUKISEN PÄIVÄKIRJA OSA 30.

Ovikello soi vasta kahdeksan jälkeen. Siihen mennessä olimme ehtineet Joonan kanssa paitsi juoda kaakaot, myös pelata useamman erän Afrikan tähteä, sekä herätellä pahasti ruostuneita shakkitaitojani. Jossain muussa tilanteessa alle 10-vuotiaalle kaikessa häviäminen olisi saattanut nolottaa. Nyt se lähinnä huvitti, poikaa suorastaan nauratti. Kömpelöt siirtoni saivat aikaan riemastunutta kiherrystä, joka oudosti lämmitti mieltä.
Kaikella on kuitenkin rajansa. Jopa hauskanpidolla. Varsinkin, jos kello käy eteenpäin kohti iltaa tunnin toisensa perään, etkä yhtään tiedä miten hoitelet tulossa olevan, kiperän tilanteen entuudestaan tuntemattoman ihmisen kanssa. Sillä niinhän siinä kävi, kun Joonaa vihdoin tultiin hakemaan. Vastoin odotuksiani ovikelloa ei soittanut anteeksi pyytelevä äiti, vaan huolettomasti (ja kyllä vaan, ihan selkeästi myös ylimielisesti) hymyilevä Harju. Mies vaikutti pitävän tilannetta normaalina, kurkotti vain lupaa kysymättä ohitseni asunnon puolelle.
-Joonaaa! Mennääns iltapesulle!
Värisytin sieraimiani kuin raivoa keräävä härkä matadorin haistaessaan. Hyvä, etten ihan kuopinut. Harju tosin ei haissut hikiselle eläimelle, vaan raikkaasti suihkusaippualle. Se omahyväinen, itsekäs otus oli käynyt kaikessa rauhassa suihkussa ennen tuloaan. Tietenkin. Mitäpä minusta, saati ajasta, jonka lapsei joutui odottamaan. Ennen kuin keksin mitään sopivan terävää sanottavaa Joona pyyhälsi ohitse tottelevaisesti, mutisten jotain kiitti, oli kivaa kuuloista. Tuijotin Harjua mahdollisimman syyttävästi, Harju puolestaan avoimen uteliaana asuntoani. Lopulta älykääpiö tajusi siirtää katseensa pari pykälää sivummalle, siis minuun, väläyttäen hammastahnamainokseen kelpaavan valkoisen hymyn.
-Nähdään taas.
Jäin haukkomaan henkeä miehen harppoessa Joonan perään luhtikäytävään. Hitto, mikä minua oikein vaivasi? Miksen ollut sanonut mitään? Kysynyt edes Joonan äidistä, tai pojasta. Sellaisissa tilanteissa pysyteltiin kylmän viileinä, ladeltiin faktat kerralla kehiin. Ei pyydetty eikä vaadittu, vaan kerrottiin, että tämmöisestä ei saanut tulla tapa. Minähän en alkaisi huolehtia yksin jätetystä lapsesta toista kertaa, turha kuvitellakaan! Sen sijaan tapitin silmät palaen pitkin, rennoin askelin katoavan Harjun leveitä hartioita, ja muutenkin liki täydelliseen takamukseen päättyvää, pitkää selkää.
Tuhahtaen läimäytin oven kiinni. Painoin otsan vasten viileää, vaaleaa seinää. Teki mieli kirkua ääneen. Huutaa ulos kaikki viimeisten viikkojen aikana syntyneet turhaumat ja paineet välittämättä vähääkään kuuliko joku.

Heräsin ovikellon soittoon. Tokkuraisena haparoin avaamaan, muistamatta miettiä yhtään pukeutumistani. Turhaahan se olisi kaiketi ollutkin, luultavasti taloyhtiössä jo tiedettiin edellisaamuisesta pelkässä t-paidassa ulkoportailla roikkumisesta. Plus tietenkin sisään unohtuneista avaimista. Joona katsoi minua pää kallellaan, tutusti liian pitkäksi venähtäneen otsatukkansa alta.
-Äiti käski tulla hakemaan kahville. Se kyllä epäili, ettet sinä ole vielä herännyt, kun ei kuulu mitään, mutta minä sanoin, ettei se haittaa. Harjun parrakuudaa ravistaa sinut raivoon ja ylös sängystä joka aamu aikaisin. Tai niin Harju ainaskin sanoi eilen lentiskentällä.
-Vai niin,  ynähdin puristaen silmät hetkeksi kiinni. Laskin kymmeneen. Pelkkä Harjun nimen mainitseminen sai verenpaineet nousemaan.  –Mitähän muuta se sanoi, Harju siis?
-Jaa no… Joonan varvas piirsi ympyrää lattialankkuihin.  –Jotain aikuisten juttuja, en minä koskaan viitsi kuunnella niitä. Ne puhuu tisseistä ja perseistä, ja jotain kai lämpötiloista. Silleen, että se ja se on kuuma, ja sitten se ja se jäätävä tai kylmempi kuin jääkaappi tai pakastin. Äiti on kieltänyt sanomasta kaikkea, niitä munat jäätyy ja… Apua, nyt äiti on vihainen!
Pelästyneenä Joona läimäisi kämmenen suulleen. Toivoin hymyni menevän ystävällisesti, vaikka kasvoja kiristi ja teki mieli irvistää rumasti.
-Älä sure, pidetään sitä meidän salaisuutena. Laitan jotain päälle ja tulen ihan kohta.

Epävarmana hipsuttelin naapuriin. Hirvitti millainen naisamatsooni siellä mahtaisi odottaa. Olin aina suhtautunut pienoisella pelolla itseäni isompiin, viimeisen päälle laittautuneisiin nuoriin naisiin. Ne tuntuivat välillä jyräävän alleen kaikki kaltaiseni keski-ikäiset täti-ihmiset. Pitäisin silti puoleni, jos tarvetta ilmaantuisi. Minua ei huijattaisi valituksilla yksinhuoltajan elämän ankeudesta, ja ruikutettaisi rahapulaa ripsipidennykset räpsyen, tekokynnet vasta värjättyjä hiuksia näpräten. Jos riitti ylimääräisiä satasia sijoittaa laittautumiseensa, mutta ei ruokaan tai lapseen, kyse oli arvovalinnoista. Eikä minusta takuulla narrattaisi ilmaista lapsenvahtia selittämällä, kuinka joskus oli pakko päästä tuulettumaan, pubiin toisten aikuisten seuraan.
Melkein valuin helpotuksesta veltoksi valahtaneena iloisen keltaiseksi maalattuun pinnatuoliin nähdessäni Joonan äidin. Jaana vaikutti tavallistakin tavallisemmalle, mikä minun mittapuullani tarkoitti kaiketi mahdollisimman vaarattoman oloista, puoli päätä itseäni lyhyempää, meikitöntä, keskiruskeat hiuksensa poninhännälle sitaissutta, arviolta korkeintaan reilut kolmekymppistä. Ulkonäkö saattoi tietysti pettää. Päätin pysytellä varuillani, kunnes osaisin päättää kannattiko vaistoihinsa luottaa.
-Kiitos kun pidit Joonalle seuraa eilen,  Jaana aloitti selvityksensä kahvia kaataessaan.  –Se ei ollut tarkoitus. Tuli vaan niin äkkilähtö, tuplavuorokin. Jouduin pyytämään, että ottaisivat Joonan kentälle mukaan. Olisi niidenpitänyt ajatella vähän, eikä antaa Joonan juoksennella häiritsemässä sinua.
-Ei siitä mitään vaivaa ollut,  kiirehdin rauhoittelemaan.  –Ihan mukavaahan meille oli, luulisin.
Jaanan ilme kirkastui. Suupieliin jäi silti kireät uurteet, yhdessä silmien alle kohonneiden tummien varjojen kanssa väsymyksestä kielivät. Silti pöydässä komeili jo keko vasta paistettuja teeleipiä. Vedin ahneesti tuoksua nenääni, kuola valuisi kohta suupielistä. Kehtaisikohan ottaa kaksi kerrallaan? Omaatuntoa vihlaisi. Tässä minä ahmin toisten ehkä ainoita herkkuja samalla, kun kuuntelin ymmärtäväisesti nyökytellen tarinaa leipojan taloudellisesta ahdingosta.
-Arkisin on helpompaa, Jaana aloitti, haki oikeita sanoja.  –Joona käy koulussa, ja minullakin on yleensä päivävuoroja. Me ollaan sellainen lounaspaikka lähiössä, suljetaan arkisin viimeistään viideltä. Joskus tarjotaan kuitenkin viikonloppuisin lisätöitä pubin puolella. Tässä on ollut taloudellisesti niin tiukkaa, että on pakko ottaa ne. Joskus tuntuu, että pomo vähän kiristää sillä, aloitin vasta viime talvena. Siis tiedätkö ne jutut, miten muka vitsinä huomautetaan kuinka ahkerille sekä joustaville riittää aina hommia, mutta jos ei työ maistu, tulijoita riittää.
Oma, tuore irtisanomiskokemus muistui mieleen. Irvistin. Teeleivän voi suli suussa. Olkoot, ajatelkoot mitä tahansa, ottaisin toisenkin. Murusia rapisi pöydälle nyökytellessäni entistä ponnekkaammin. Vasta kahvinkeittimen kannun tyhjennettyä, luotuani viimeisen kaihoisan silmäyksen työtasolle nostettuun herkkulautaseen palasin taas omaksi itsekseni. Tunnustin jääneeni itsekin juuri työttömäksi, kuten talossa epäilemättä jo tiedettiin. Edellisellä kerralla vuosia takaperin uuden paikan löysi melko nopeasti, eikä minulla ollut lapsia. Selviäminen välikuukausista sujui säästöjen turvin. Todennäköisesti tällä kertaa tippuisin suoraan syvään päätyyn. Uimista saattaisi riittää, työllistymisen kanssa saattaisi huomata räpiköivänsä turhan pitkää rataa vaillinaisin kroolaustaidoin, jos vertauskuvat sallittiin. Kaltaisiani huonosti koulutettuja toimistotyöntekijöitä parveili taistelemassa laumoittain jokaisesta avoimesta toimesta, virasta ja jopa olemattoman mittaisista osapäiväsijaisuuksista.
-Niin, ja kun poistettiin se omavastuuosuuskin,  Jaana huokaisi.  –Se muka kannustaa ottamaan vastaan kokopäivätyötä, kun enää ei jää sitä 300 euroakaan pätkätöistä, vaan pienennetään korvauksia 150. Siitä lopusta maksat verot, työmatkat ja päälle valvot yöt peläten kuinka kauan pidempään menee tapellessa päivärahojen lisäksi tukien kanssa. Kyllä minä kokeilin, meni talous miinukselle. Onneksi nyt on enemmän tunteja, vaikka saa siitäkin haukut kuulla. Pitäisi olla täydet 37 tai 38 tuntia. Millä niille selität, ettei pomo anna kuin 30 korkeintaan? Sillä tavalla voi teettää lisää maksamatta ylityökorvauksia heti. Nollatyösoppareiden todellisuutta ministerit sun muut päättäjät ei tajua ollenkaan! Sehän on laillistettua orjuutta, roikut löysässä hirressä koko ajan.
En keksinyt ainuttakaan lohduttavaa sanaa. Jaanaa purkaus tuntui onneksi helpottavan. Joonan saama hymy ainakin suorastaan säteili iloa sekä onnea.

Kesää on tänä vuonna odotettu pitkään sekä hartaasti. Tutkimusten mukaan ihmiset jaksavat talven huonommin, jos kesä on ilmoiltaan sateinen sekä kolea. No, minun loman viettoani se ei ole ainakaan haitannut, siis sää. Ensin kahlattiin kengät märkinä entisen työtoverin kanssa museokierroksella, sitten tänään kävin paahtumassa ja paistumassa kesäteatterissa kummitytön seurassa. Siitä on tullut meille jo pieni perinne, vähintään yksi näytelmä kesässä istutaan arvostelemassa, olkoot sää mikä tahansa. Liput kun ostaa etukäteen, ei paljon ole vara arpoa menisikö vaiko eikö. Joskus yllätytään iloisesti, joskus petytään pahasti. Eli homma noudattaa samaa kaavaa kuin elämäkin: liikoja odotuksia ei kannata ladata mihinkään, vaan ottaa uteliaana vastaan mitä tuleman pitää. 
Samaa kaavaa noudattaen olen muutkin lomariennot selvinnyt, ja tulen toivottavasti selviämään loputkin. Paljon jää sitä paitsi kuitenkin tekemättä, se on varmaa. Niinpä olen seuraavat tavoitteet asettanut ihan omakotitalon alakerran tasolle: kakkosvessaan kun saatiin viimein laitatettua uusi pytty on se koko koppero tietenkin nyt siivottava ja kuurattava perusteellisemmin, sisustettava ja niin edelleen. Mieluiten laitattaisin kattoon kristallikruunun, tai diskopallon, mutta luulenpa ettei moista kannata ehdottaa Miehelle. Pitkänä ihmisenä se kolhisi päänsä, eikä ehkä muutenkaan pitäisi moista koristelua tarpeellisena. Vaikka olisihan sitä hauska kokeilla.... -Sillä kyllähän ihminen aina pientä luksusta kaipaa arkeensa, varsinkin sitten, kun loma loppuu ja työt taas alkavat. 

PERSAUKISEN PÄIVÄKIRJA OSA 29. 

Kiuru katsoi minua selvästikin hieman varautuneen oloisesti huuhkajan ja vanhojen Suomi-filmien komisario Palmun mieleen tuovien, tuuheina siipinä rehottavien kulmakarvojensa alta oven toisen soiton jälkeen avatessaan. Itse asiassa koko mies vaikutti tipahtaneen menneiltä vuosikymmeniltä nykyaikaan ruudulliset tohvelit lintassa, raidallisen kauluspaidan päällä kulki leveät henkselitkin kannattelemassa ties koska muodissa olleita, löysiä prässihousuja. Viritin vaikeiden asiakkaiden kanssa hiotun pahoittelevan hymyn kasvoilleni.
-Kiitokset sekä pahoittelut siitä aamuisesta vaivasta, kun sillä lailla unohdin avaimen sisälle, lukitsin itseni ulos. Jouduitte heti aikaisesta heräämään. Niin siis, anteeksi, minähän en muistanut edes esittäytyä, voi kauheaa! Olen Hel…
-Niin joo,  Kiuru keskeytti vuodatukseni. Katse kulmakarvapöheikön alla kulki arvioiden vartaloani pitkin, päästä alas varpaisiin saakka, ja taas takaisin ylös, kiirettä pitämättä.  –Me tiedetään kyllä kuka neiti on: se Hartikaisen kämpän uusi asukas. Hartikainen selvitti ne jutut. Jäikö ne avaimet taas matkasta, vai mikä on, kun tuolla tapaa virallisesti oikein teititellä tarttee? Ei meinaan ole semmoinen tapana täällä meillä.
Vaistomaisesti puoli askelta peräytyen annoin hymyn pudota liki olemattomaksi. Kuinka idioottina papparainen minua piti?
-Ei nyt sentään, ihan toisenlaisilla asioilla minä tulin, mutta ei sen niin väliä, anteeksi vaan kun häiritsin, pyhäpäivänä vielä.
Kiuru huitaisi kädellään kärsimättömästi.
-Kakaise ulos nyt vaan, siinä kerran olet! Minulla on kahvin juonti kesken, jäähtyy sumppi.
-No, jos polkupyörän pumppua saisin lainaksi,  töksäytin käskystä. Alkoi hiljalleen ottaa niin sanotusti kaaliin, päivä oli ollut tarpeeksi täynnä vastoinkäymisiä. Ei siihen enää kaivattu änkyrää, kahvistaan kiukuttelevaa talonmiestä. Vedin ryhtiä suoremmaksi.  –Vaikka kai minä sen pumpun jostain muualtakin saan, jos teillä on kiire. Kysyisin kuitenkin myös tuosta yläkerran pienestä pojasta, joka on jätetty yksin kotiin, ja tuli kanssani metsän läpi. Että siis onkohan…
-Jaa, Joonako?  mies keskeytti minut taas.  –Eihän se mitä yksin ole, mehän hoidetaan poikaa kaikki, Harju varsinkin. Eikös se ollut lentopalloa pelaamassa? Ja enkos minä sanonut, ettei tartte teititellä, passaa sanoa Kiuruksi, kuten muutkin tekee.
-En muistanut kysyä pojan nimeä,  vastasin alkaen tosissani kuumeta.  –Ja kyllä, poika oli seuraamassa peliä, mutta ei ole enää. Onko se muka hoitamista ja huolehtimista, että antoivat noin pienen lapsen juoksennella yksin  pitkin metsiä?
Nyt Kiuru tuhahti yhä vähemmän ystävälliseen sävyyn.
-Minä laitan sen pumpun neidin pyörän tarakalle, jahka ehdin.
Pam! Ovi lävähti kiinni suoraan edessäni. Kiukusta puhisten harpoin askelmat yläkertaan kaksi porrasta kerrallaan. Joona odotti luhtikäytävässä sovitusti, nojasi selkäänsä seinään lattialla istuen. Pakottauduin vaikuttamaan huolettomalta.
-No niin, mennäänkö sitten keittämään sitä kaakaota? Täytyy purkaa nämä ostoksetkin.
Joona vilkaisi minua liian pitkäksi venähtäneen otsatukkansa alta empien.
-Tota kun… pitäis soittaa Harjulle, se huolestuu muuten, kun en tule takaisin.
-Totta kai,  myöntelin raplaten avainta lukkoon. Haitat takkusivat, ehkä kuluneisuuttaan, ehkä öljyn puutetta.  –Käy vaan rauhassa soittamassa kotona, minä laitan sillä aikaa kaakaon tulemaan.
Poika ei tehnyt elettäkään noustakseen. Jatkoi vain paidan helman näpläämistä.
-Ei mulla ole puhelinta. Äiti sanoi, että saan sen vanhan, jos se joskus vielä saa tarpeeksi rahaa uuden ostamiseen. Soita sinä.
Hämmennyin hetkeksi.
-Minulla ei taida olla numeroa. Mitenkäs me selvitettäisiin se? Jos etsitään netistä?
Nyt Joona jo alkoi kammeta itseään pystyyn, ilme kirkastuneena.
-Äiti laittoi sen lapulle. Sillä on kaikki tärkeät numerot paperilla, kun ei koskaan tiedä milloin vanha paska posahtaa, sen takia.
Jouduin ponnistelemaan pysyäkseni totisena pojan toteamuksen kuullessani. Nähtävästi Joonan äiti ei paljon kaunistellut sanomisiaan, vaan kertoi lapselleen suoraan miten asiat olivat. Luultavasti Henni osaisi arvostaa moisen piirteen korkeammalle kuin minä, vaikka kieltämättä hykerryttikin hieman. Lyhyen neuvottelun jälkeen tulimme joka tapauksessa Joonan kanssa siihen tulokseen, että poika kipittäisi hakemaan muistilapun kotoaan, ja soitettaisiin yhdessä. Jätin ulko-oven raolleen, ja purin odotellessani ostokset. Hillopullat olivat litistyneet kassissa pitkin metsiä rämpiessä pahasti, mutta tuskin se makuun vaikuttaisi. Laskin vedenkeittimen täyteen pohtien millainen muki iskisi parhaiten suunnilleen kouluikäiseen poikalapseen. Päädyin autofirman mainoslogolla varustettuun valkoiseen, jota hennompikin jaksaisi käsitellä.
Joona palasi vasta, kun keitin napsahti pois päältä. Sain tutuksi tulleen empimisen ja uhman sekaisen vilkaisun otsatukan kätköistä.
-Jos sinä soitat. Ne uskoo aina paremmin aikuisia kuin lapsia. Lapset on kuulemma kovempia narraamaan. Äiti on kyllä opettanut, että valehtelemine on rumaa ja väärin, sellaista ei saa tehdä. Eikä kiusata muita, varsinkaan pienempiä.
-Viisas äiti sinulla,  hymähdin. Teki mieli huomauttaa, että aikuiset ne vasta narrasivatkin. Miehet varsinkin. Tyydyin naputtelemaan numeron lapulta kännykkään. Olkoot, tuskin päivä tästä enää pahemmaksi menisi yhdellä puhelulla.
Puhelin tyyttäsi pitkään sekä hartaasti, ennen kuin linjalta kuului jotain ähinää. Huohotus pisti irrottamaan puhelimen kauemmas korvasta. Reippaasti, mutta mahdollisimman lyhyesti esitin asiani. Vastausta piti odottaa suunnilleen ikuisuus. Lopulta vastaaja murahti selvä ja kuulin jonkun huutavan Harjua. Ahaa, joutuisin siis ottamaan uusinnan äskeisestä selonteosta, ajattelin turhautuneena.  Odotin taas.
-Harju,  murahti äskeistä matalampi miesääni vihdoin.  Kärsivällisesti toistin asiani. Eli kerroin ottaneeni Joonan kaakaolle kanssani, ja tiedustelin mihin aikaan äiti mahdollisesti kotiutuisi. Jos siihen ei menisi kovin montaa tuntia, me viihdyttäisimme toisiamme minun luonani. Tai jos Joona mieluummin menisi kotiin, olisin kuitenkin heti seinän takaa tavoitettavissa.
-Jaaha, vai niin. Mitähän tuohon nyt sanoisi… No, laitan viestiä Jaanalle, me katsotaan sitten kumpi tulee hakemaan pojan.
Puhelin tuuttasi katkennutta linjaa. Tuijotin mykistynyttä kännykkää täynnä pyhää närkästystä. Harju alkoi kohota inhoamieni ihmisten listalla kohti korkeita sijalukemia. Olkoonkin, että miehen ääntä olisin voinut kuunnella pidempäänkin. Se soi täsmälleen oikeassa suhteessa pehmeyttä ja särmää, sekä riittävän matalana. Kenellekään en kyllä myöntäisi miten mielelläni olisin myös katsellut Harjun hyvin muodostunutta, lihaksikasta kroppaa.
Ääh, turhia haaveita! Komensin itseni unohtamaan moiset kuvitelmat. Minähän en miehiin enää sekaantuisi. Asiani olivat aivan tarpeeksi solmussa ilman minkään tason rakkaushuolia. Sitä paitsi kuulosti siltä, että seinän takana asuva Jaana tuntisi Harjun runkorakenteenkin hyvin läheisesti. Harjuhan saattoi olla jopa Joonan isä. Mikäpä sen kätevämpää eronneille vanhemmille, kuin asua niin lähekkäin. Kaivoin laatikosta veitsen, ja keskityin leikkaamaan liiskantunutta hillopullaa yllätysvieraalleni. Parempi tankata voimia ennen Joonan äidin tapaamista, siihen nimittäin saattaisi mennä monta tuntia, ja minulla riitti kysymyksiä sekä mielipiteitä. 

Niin lomalla merkitsee muuan tuntemani nainen aina lomakuviinsa somessa. Yleensä nämä kuvat ovat jostain ulkomailta, tai kotimaan lomakohteesta vähintään. On suunniteltu, on matkustettu, on nautiskeltu - jossain satojen, ellei tuhansien kilometrien päässä.
Onneksi niiiiin lomalla -tunnelmia voi kokea myös ihan vaan kotona. Viikossakin ehtii touhuta kaikenlaista, osa hyodyllistä, osa hyödytöntä. Mikä tärkeintä, on aikaa elää ilman kellon kahleita ja viettää aikaa niiden ihmisten kanssa, joita muuten harvemmin saa aikataulutettua arkeensa. Joskus muinoin Mies koki suurta huolta pitkistä työpätkistään, varsinkin jos minulle sattui lomaa samaan kohtaan. Ei kanna enää. Vaikka seinäkalenteria ei olisi tuhrittu täyteen merkintöjä niin kyllä niitä sinne tipahtelee, kaikenlaisia. Ja mikä tärkeintä, sopivassa määrin. Ei liikaa, eikä liian vähän. Joka hemmetin päivä ei tosiaankaan tarvitse olla menossa pää kolmantena jalkana, tai buukata ystäviä vierailuille. 
Ihmiselle tekee hyvää myös hiljaisuus. 
Kuin myös rauhoittuminen, jopa täydellinen laiskottelu.
Sillä tiedättekö, juuri sitä varten loma on: palautumiseen työstä.

PERSAUKISEN PÄIVÄKIRJA OSA 28. 

Juuri, kun aioin antaa periksi ja kääntyä takaisin kadulle, bongasin roskakatoksen takaa metsään sukeltavan uran. Se vaikutti lupaavasti kasvuston sekaan tallautuneelta polulta. Sellaiselta, jota käytettiin paljon, joten kaiken logiikan mukaan sen piti myös johtaa johonkin. Päättäväisesti luikahdin katoksen taakse. Vaikka kuinka monta kerrostalokyttääjää tiirailisi ikkunoistaan vierasta kulkijaa, niin mitä siitä? Suomessa sai vaeltaa vapaasti, kunhan vältteli toisten pihapiirejä. Liian lähelle ei saanut mennä, muistin koulussa opettajan painottaneen. Hah, kaikkea ihmeellistä ihmisen pää säilöikin! Tarpeellisia asioita et muistanut millään, kaikkea toisarvoista kylläkin.
Raahustin eteenpäin arviolta parisataa metriä, kun aloin kuulla ääniä edestäpäin. Innokasta hihkuntaa, raikuvia kirouksia, kirkas lapsen nauru, seassa outoa nassahduksia, joita en tunnistanut. Vaistomaisesti hidastin vauhtia, valmiina pinkaisemaan tieheni, jos tilanne niin vaatisi. Minkä ihmeen takia en ollut vain pysytellyt kadulla, yrittänyt muistaa bussin kiemuraista reittiä? Saattaisin olla jo onnellisesti kotona. Vaan ei, sen sijaan hikoilin ties missä. Vastahakoisesti otin muutaman askeleen.
Ja sitten olikin myöhäistä kääntyä. Minut huomattiin. Lentopallo lässähti hiekkaan pelaajien pyörähtäessä tuijottamaan minua. Jopa kentän reunalla istuvan lapsen mehutetraa nostava käsi pysähtyi kesken liikkeen. Viritin pingottuneen, tekopirteän hymyn kasvoilleni lisäten vauhtia.
-Aaa… Anteeksi. Jatkakaa vaan, minä tästä menen ihan äkkiä, häiritsemästä.
Ääneni herätti porukan transsistaan. Yksi kumartui nostamaan pallon, toinen kumartui solmimaan tossujensa nauhoja. Melkein juoksin, nolotti, vaikka en tiennyt oikeastaan edes miksi.
-Kannattaa varmaan kuitenkin käyttää polkua,  kuulin selkäni takaa.  –Siitä pensaikon läpi voi olla turhan hankala tunkea läpi. Voidaanko me auttaa jotenkin?
-Minä vain… tuota kun…  änkytin naama paloauton punaiseksi helahtaen. Pahus, hallitsin tämmöiset tilanteet säälittävän huonosti.  Kirpaisi tunnustaa hölmöilynsä, pitihän aikuisen ihmisen osata toimia viisaammin. Töissä myyntimiehet hokivat naureskellen mantraansa siitä, kuinka kaikesta luisteli läpi jään pettämättä, kunhan  pokka piti.
-Toi on se meidän uusi naapurin täti!  heläytti samassa penkillä mehutetraansa näpläävä pikkupoika.  –Äiti sanoi, että se pomppi aamulla portaissa yövaatteisillaan!
Nyt en ollut enää pelkästään punainen, vaan halusin myös vajota maan alle. Lentopallopeliä uudelleen aloitellut joukko kääntyi uudelleen tuijottamaan minua uteliaisuuden sekainen huvittuneisuus kasvoilla loistaen. Muita selvästi kovakuntoisempi, lihaksikkaan sekä muutenkin raamikkaan oloinen pitkä mies virnisti valkea hammasrivi ruskettuneista kasvoista välähtäen.
-Jaa, sinä taidat olla se, joka ei tykkää kovaäänisistä autoista, vaikka starttaa itse vauhdilla. Se Hartikaisen kämpän uusi vuokralainen. Se, joka helisee, mutta ei kilise, vai miten se Hartikainen meitä valistikaan.
-Äiti sanoi, ettei niin saa sanoa,  pikkupoika kimitti paheksuvasti. Mies virnisti uudelleen, viitaten pelikentän kauimmaiseen nurkkaan.
-Lähde tuohon suuntaan, tuota polkua seuraamalla pääset Metson Allin pihaan. Siitä kasvimaan läpi, ja näet jo luhtitalojen nurkan.
Kiitosta sanomatta säntäsin kentän sivua osoitettuun suuntaan. Selkää poltti katseiden tulessa niin, että hyvä jos ei paitaan palanut reikiä.

Ehdin vasta metsän kätköihin kuullessani takaa kipittävät, keveät askeleet. Äskeinen pikkupoika juoksi tärkeän oloisena perässä polkua.
-Et menis noin kovaa. Äitikään ei kävele yhtä nopeesti, paitsi silloin, kun ollaan myöhässä.
Pysähdyin tyrmistyneenä. Pienten lasten piti pysytellä aikuisten seurassa, eikä seikkailla omineen pitkin metsiä. Saattoi eksyä, tai tapahtua muuten vain jotain pahaa, minkä kerroin myös pojalle. Vastaukseksi tuli vähättelevä tuhahdus.
-Ääh, ei täällä voi eksyä. Paitsi tuommoinen kuin sinä, sen takia ne käski minun tulla vahtimaan, että osaat perille saakka. Muuten voit jäädä pyörimään Allin kasvimaahan yöhön saakka, kun sinulla ei vissiin ole yhtään suuntavaistoa, vaikka hyvä kuulo onkin, Harju sanoi niin.
Pistin silmät kiinni hetkeksi ja vedin syvään henkeä. Teki mieli kirota, ladella täysin keuhkoin kaikki mahdolliset kirosanat. Minä taivaan lahjana, suorastaan ylivertaisena sekä erehtymättömänä lentopalloa pelaava porukka itseään oikein piti! Kai kuka tahansa saattoi eksyä vieraassa paikassa. Saati, koettuaan sellaisen aamun. Sitten tajusin jotain.
-Oliko Harjukin siellä? Siis se mies, jolla on kauheaa meteliä pitävä auto?
Poika katsoi minua kuin vähä-älyistä, jollaiseksi kenties olinkin muuttumassa.
-Totta kai, sehän on paras pelaamaan. Eikä se auto mitään meteliä pidä, sen kuuluu olla sellainen. Kaikki jenkit on, kun niissä on vee kasi kone ja silleen.
Huokaisin. Tätä keskustelua taisi olla turha jatkaa. Annoin pojan ottaa oppaan paikan. Päätös osoittautui oikeaksi. Vajaata kymmentä minuuttia myöhemmin puikkelehdimme mustalla mullalla olevien maalämpäreiden ja haalistuneen harmaista laudoista kyhättyjen kasvilavojen lomassa. Kasvimaa vaikutti levinneen melko huolettomasti, vailla minkäänlaista kokonaisvaltaista suunnitelmaa. Kauempana sijaitsevaa taloa pihapiireineen ympäröi samanlainen, jotenkin ränsistynyt tunnelma. Seinät kaipasivat uutta, vaaleankeltaista maalia, pensaat sekä puut leikkaamista. Omenapuiden paksuja, ryhmyisiä runkoja peitti sammal maanrajassa, jäkälä ylempänä. Aavistuksen turvonneet silmut vihjasivat, että elossa oltiin silti, oksat puhkeaisivat valkeaksi kukkamereksi, kunhan toukokuu vielä vähän etenisi, ilma lämpenisi. Paremmalla hoidolla puutarhasta saisi tosi viihtyisän, huomasin ajattelevani.
Poika tuntui jollain omituisella tavalla vaistoavan ajatukseni.
-Alli sanoi, että sitten kun se täyttää sata, pidetään kunnon pirskeet. Nythän se on vasta jotain yhdeksänkymmentä. Eikä se kuulemma pärjäisi yksin kotona, jos me ei autettaisi niin paljon.
Ynähtelin olevani samaa mieltä. 90-vuotiaalla takuulla teki tiukkaa selvitä kaikista arjen rutiineista, kunnosta riippuen. Vasta päästyämme onnellisesti tutun luhtitalon kulmalle älysin mikä mieltäni hiersi.
-Minkä takia sinä muuten juoksentelet tuolla metsässä yksin? Mitäs äiti siitä sanoo? On varmaan jo huolissaan sinusta.
-Äääh, poika tuhahti kaivellen tossun kärjellä hiekkaan viivoja.  –Sen piti mennä töihin.
Rinnassa jysähti inhottavasti. Katsoin poikaa epäuskoisena.
-Jättikö äitisi sinut yksin koko päiväksi? Eihän sellaista voi tehdä! Sinullahan pitäisi olla joku hoitopaikka tai hoitaja siksi aikaa.
-No onhan minulla,  pojan ääni muuttui hiljaisemmaksi, pohjalta kuulsi yhtä aikaa uhma ja itku.  –Harju ja muut auttaa, ja saan minä mennä Kiurulle tai kenelle vaan. Äiti meinasi kysyä sinultakin, kun Hartikainen aina auttoi, mutta eihän me tunneta sinua, eikä tuntemattomien kanssa saa olla. Hartikainen opetti minut pelaamaan shakkia, se oli kivaa. Et kai sinä nyt soita sossuille? Siitä äiti kyllä suuttuu, kun sen on pakko mennä töihin aina jos soitetaan. Muuten se menettää jotain korvauksia ja saa karenssia ja sitten me ei voida ostaa edes ruokaa tarpeeksi.
Nielaisin. Äkkiä ruokakassi painoi kämmentä entistä raskaampana. Ehdotin uudelle tuttavuudelleni kunnon mukillisia kaakaota. Juteltaisiin. Tutustuttaisiin paremmin. Poika voisi kiivetä edeltä odottamaan ovelle, käväisisin vain nopeasti kysymässä Kiurulta löytyisikö polkupyörän pumppua lainaan. Ja ei, en soittaisi sossuille. En ainakaan, ennen kuin olisin selvittänyt tilannetta enemmän Kiurulta, mutta sen jätin sanomatta ääneen.
 

Kesä antaa odottaa itseään, ainakin mitä ilmoihin tulee. Euroopassa paistutaan hengiltä, mutta Suomessa kiedotaan kevyttoppatakkia tiukemmin ympärille, ja kirotaan jatkuvia sateita. Siinä menossa ehkä unohtuu, että vähälumisen talven jälkeen luonto korjaa pohjavesitilannetta. Eikä ne hyttysetkään mihinkään katoa, näyttää mittari mitä tahansa.
Monella alkaa kesäloma, kuten minulla. Heinäkuussa koko maa menee joiltan osin kiinni, ja ne vapauteen lasketut kirmaavat stressiä pukaten suorittamaan lomaa: on ehdittävä vaikka mihin, ja vaikka mitä. 
Todellisuudessahan suunnitelmat eivät kuitenkaan koskaan toteudu täsmälleen kalenteriin merkitysti. Parempi olisi ottaa rennommin, katsoa kaikessa rauhassa miltä tuntuu, mihin oikeasti tekee mieli, mitä jaksaa ja mistä tahtoo maksaa.
Itse olen päättänyt pitää kalenterin mahdollisimman tyhjänä. Touko-kesäkuussa on jo ollut perinteisiä rientoja, eikä kaikkea tahtomaansa kuitenkaan ehdi. Parempi asettaa siis rima alhaalle sovinnolla, silloinhan sitä riemuitsee tuplasti, jos jossain tulee käytyä. Sitä paitsi joskus ne parhaat lomamatkat ovat lyhyitä, unohtumattomat paikat ja hetket löytyvät sattumalta. Kuten nyt vaikkapa tuo yllä olevan, parin vuoden takaisen kuvan aamuinen hetki lentokentältä tullessa. 
Keskustelu siitä, tekeekö yhteinen loma hyvää parisuhteelle, on jokavuotista lehdissä. Meillä tilanne on sikäli ideaalinen, että neljään viikkoon osuu molempia. Miehen vapaat viikot kotimaassa ovat parhaillaan meneillään, ja loppuvat vasta kun Finnairin kenttähenkilöstön lakkoilu suo matkustaa. Ehditään aloitella yhdessä, samoin lopetella. Siinä välissä voin vaikka seisoa päälläni, tai puuhailla omiani vapaasti. Ei paha.

Ukkonen häiritsee tänään puuhailua, ja pihatyöt puun kärräämisineen sekä ulkosaunasta nauttimisineen söivät eilisen. Mutta katsotaan, josko Persaukisen päiväkirja edistyisi edes pätkän tässä.

PERSAUKISEN PÄIVÄKIRJA OSA 27.

Mutkan takaa esiin kurvaava bussi tuntui pelastukselta. Helpottuneena siirryin lähemmäs kadunlaitaa. Tuntemastani hienoisesta kaunasta huolimatta valmistauduin auttamaan melko kiukkuisen oloista mummoa painavine ostoksineen sisään. Tyrmäävää kyllä jäin vauhdissa toiseksi. Tottuneesti mummo kiilasi taas ohitseni, heivautti uskomattoman kevyesti vetolaukkunsa sisään, ja vilautti matkakorttia lukijassa. Kaikesta päätellen matka ei ollut ensimmäinen, kuljettajakin tervehti sen verran tuttavallisesti. Kolautin omat kolikkoni maksuksi, ja sain todisteeksi paperilappusen. Samassa ratin takana jo painettiin kaasua raskaalla jalalla, hyvä kun ehdin pelastua kaatumiselta lähimpään penkkiin. Auto lähti kolistelemaan ylinopeutta eteenpäin. Itse asiassa sen tarjoama äänimaailma pisti pahasti epäilemään pääsisimmekö koskaan perille asti.
Muita matkustajia kestävyysongelma vaivasi paljon vähemmän. Tai miten sen nyt sitten tahtoi ottaa… Koska olin lähtökiihdytyksessä syöksähtänyt melkein keskiovien paikkeille, kuulin pätkittäin taaempana istuvien keskusteluja tulossa olevasta liikennöitsijän vaihdosta, sekä reittimuutoksista syksyllä. Samoin pystyin seuraamaan muutamaa lähempänä kuljettajaa istuvista. Mummo keskittyi huolehtimaan heilahtelevasta laukustaan käytävän oikealla puolella. Vasemmalle sijoittunut mieskaksikko sen sijaan otti huomattavasti rennommin. Muovikassien sisältöjä myllättiin surutta, vaikka aina välillä jotain sattui putoamaan lattialle. Löin itsekseni vetoa, että ostoksilla oli käyty Alkossakin, ja tuotteita maisteltu jo reilummat siivut, ellei peräti pullollista. Siinä kaikkien kuullen nimittäin ruodittiin estoitta naisasiat intiimeintä yksityiskohtaakaan unohtamatta. Uskalsin pelkällä pikaisella vilkaisulla tosin suuresti epäillä juttujen todenperäisyyttä. Arvioni mukaan heppu taisi harvemmin olla riittävän selvin päin löytääkseen vehkeitään edes vessassa. Saati, että olisi kyennyt ketään maailmoja järisyttäviin tunnelmiin kepittämään, kuten kehui.
Tuijotin ulos ikkunasta pysyäkseni totisena. No, olihan heppu jutuissaan osittain oikeassa. Usein naisen sai tyytyväiseksi, kunhan välillä kepitti kunnolla. Olkoonkin, etten itse olisi ehkä käyttänyt aivan samanlaisia sanavalintoja hyvästä seksistä…  Seksin ajatteleminen sai jossain rintalastan takana vihlaisemaan, muistamaan ties mihin Timbuktuun kadonneen Henrikin, tuon lieron. Minä olin lihallinen, elämään varsin maallisesti sekä fyysisesti suhtautuva nainen. Tuntui murheelliselta uskoa vaihtoehtoon, etten enää löytäisi ketään kelvollista. Viihdyin yksinkin, pärjäsin päivät, osasin iloita illat, mutta nukkua lopun elämäänsä ilman toisen ihmisen lämpöä lähellä?
-Bussikuskit ei ole ihmisiä. Ne on alieneja,  kajautti samassa kirkas lapsenääni jostain taaempaa keskeyttäen itsesääliin vajoamiseni. Julistusta seurasi kikatus. Jouduin puremaan huulta pysyäkseni totisena poistuessani bussista. Mummo tömäytti itsensä sekä ostoksena maahan samalla pysäkillä. Apua tuntui olevan turha tarjota, sen verran topakkaan tahtiin vetolaukkua lintalleen painuneine pyörineen lähdettiin vetämään. Empien hidastin omia askeleitani. Suunta näytti samalta, enkä oikein tiennyt miten suhtautua moisiin kiukkuisesti kiroileviin seniorikansalaisiin. Seinänaapureita me emme takuulla sentään olleet, mutta alakerran asukkaita en tuntenut edes ulkonäöltä vielä. Ulkona roskakatoksessa poiketessa vähemmän ehti keneenkään törmätä, saati tehdä lähempää tuttavuutta. Muutenhan en ollut pihalla pyörinyt, mitä nyt aamulla epäonnekseni pikkuisen portaissa roikkunut. Hävetti vieläkin. Suu tiukemmalla viivalla vaihdoin täyteen survotun kassin kädestä toiseen. Sangat painoivat ilkeästi kämmeneen, repun hihnat hiersivät olkapäitä ohuen paidan läpi. Ehkä 50-vuotiaana sai jo siirtyä käyttämään vetolaukkua? Mummon tyylinäytteestä päätellen sellaisella pääsi hirmuisiin vauhteihin.
Meni suunnilleen kolme minuuttia, ennen kuin tajusin mokanneeni taas. Matalat, ankean harmaat kerrostalot eivät muuttuneet rehevän vehreäksi omakotitaloalueeksi. Saati, että kadunkulmasta kääntyessäni olisin nähnyt kauempana oman osoitteeni. Teki mieli kirota ääneen. Olin onnistunut jäämään pois väärällä pysäkillä! Hain katseellani turhaan jotain tutulta vaikuttavaa kiinnekohtaa samalla vaihtoehtoja punniten. Joko raahustaisin katua eteenpäin ties kuinka pitkälti vielä, tai sitten ottaisin arviolta oikean suunnan. Painuisin mummon perässä kerrostalojen välistä niiden takana kohoavaan metsikköön toivoen löytäväni jonkinlaisen polun.
Asian olisi tietty voinut tarkistaa puhelimen navigaattorilla. Pari kevyttä pikku näpäytystä ruutuun, ja simsalabim! Näytölle ilmestyisi avulias nuoli ohjaamaan turvallisesti kotiin. Teoriassa siis helppo homma.
Käytännössä vain sattui olemaan niin, ettei puhelimessa riittänyt virtaa paria ensimmäistä sekuntia kauempaa. Vanha paska ei jaksanut pitää akkua latautuneena. Se oli reistannut jo varmaan vuoden samalla tavalla, lojunut enimmäkseen sammutettuna lipaston laatikossa. Minullehan riitti mainiosti firman tarjoama työsuhdepuhelin, jonka sai vaihtaa uudempaan malliin tasaisin väliajoin.
Syvään huokaisten tein päätökseni. Koska päivä oli jo alkanut kunnon tyrimisellä, niin miksipä en olisi jatkanut samalla linjalla. Eli ei kun metsään. Lupasin itselleni, että jos mitään polkua ei putkahtaisi esiin viiteen minuuttiin, tekisin täyskäännöksen, ja taapertaisin nöyrästi kadunlaitaa kotiin. Aikaahan minulla riitti. Epäilemättä jopa enemmän, kuin säilyvyyttä osalla ruokaostoksistani.

Juhannusta kutsutaan juhlista jaloimmaksi. Nykyään tuo "juhlista jaloin" on tosin saanut myös toisen merkityksen. Sillä kehoitetaan kompuroimaan kotiin autoilun sijasta, jos on juhlistettu elämää alkoholilla. Tänä vuonna sää suosi sikäli, ettei hukkuneita ja muita loukkantuneita tullut hirveitä määriä. Jokainenhan on kuitenkin liikaa.
Muutosta on tapahtunut muutenkin. Ennen kaupunkien keskustat kumisivat tyhjyyttään varsinkin juhannusaattona. Nytkin olin varautunut samaan näkyyn lähtiessäni hakemaan työpätkältä kotimaahan lentänyttä Miestä junalta. Vaan kuinka kävi? Autoa ja ihmistä viiletti joka kadulla, kun aurinkokin erehtyi hetkittäin näyttäytymään.
Kotimatkalla bongattiin parit kokkojen savupatsaat, tehtiin oma lämmittämällä ulkosauna, ja kuunneltiin sinne kipittäessämme naapurin vuokrapaljussa polskivien musiikkivalintoja. Aika hillittyä menoa, ei valittamista. Aamulla sade antoi hyvän tekosyyn jäädä sisälle lorvimaan. Nurmikko rehottaa, vähäiset kasvimaat odottavat kitkemistä, mutta antaa nyt kuivua rauhassa... Pitäisi sitä ruohonleikkurin pienkonebensaakin käydä hakemassa ensin, ja kohtahan tässä on ruokatunti... 
Edessä on vielä muutama vapaapäivä minullakin, joten jospa tehdään tänään kuten kaikkien edes välillä kannattaisi: ollaan vaan, ja nautitaan. 

PERSAUKISEN PÄIVÄKIRJA OSA 26.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, muistutin itselleni bussiaikataulun sisältävän paperilapun kassiin lompakon ja puhelimen seuraan tipauttaessani. Nyt selviäisin ongelmitta, vaikka muisti pettäisi, nettiyhteys katkeaisi tai puhelimen akku tyhjenisi yllättäen. Varmuuden vuoksi sutaisin toiselle lapulle oikeiden pysäkkien nimet: ellen muuten osaisi jäädä pois, voisin aina pyytää kuljettajaa hihkaisemaan. Kai niille sen verran asiakaspalveluasennetta opetettiin yhä. Avaimet laitoin takin taskuun, tarkistaen moneen kertaan, että vetoketju meni takuulla kunnolla kiinni, ja myös pysyi. Toista kertaa ei tehnyt mieli turvautua naapureiden tai talonmiehen apuun.
Laskeuduin portaat alas. Mikäli tulkitsin netin karttaa oikein, pääsisin pyörätietä suunnilleen ensimmäisen kilometrin. Sen jälkeen menisi vähän mutkikkaammaksi, mutta ainahan voisin kysyä joltain vastaantulijalta neuvoa. Nythän oltiin sentään Suomessa, kielimuuri tuskin nousisi siis ongelmaksi. Reippaasti harpoin talojen välisen parkkipaikan poikki. Lähiön rakentamisen aikoihin, joskus 70-80-luvun vaihteessa, kaavoitustoimistossa kaiketi uskottiin vakaaseen väestön kasvuun. Todellisuudessa buumi oli jysähtänyt pysähdyksiin kolmen luhtitalon rakentamisen jälkeen. Ne muodostivat oman, vähän koomisenkin pikkumaailmansa metsän ja sotien päätyttyä nousseen omakotitaloalueen väliin. Oman taloni sivuitse jyräävä katu muistutti kai siksi enemmän ulosajotietä, kuin mitään muuta. Tiesin, että sitä jatkamalla päätyi ankean aaltopeltisten teollisuushallien keskittymän läpi moottoritien rampille.
Pyörätie eteni viivasuorana rehevien takapihojen välissä. Kesän tulo teki vasta tuloaan, joten pystyin vaivatta vilkuilemaan aitojen yli. Toiset taloista näyttivät todella hyvin hoidetuilta, joitakin peitti jo pahasti hilseilevä maali. Pari vaikutti yhtä hylätyiltä kuin villiintyneen kasvuston sekaan jätetyt autonromutkin. Trampoliineista, hiekkalaatikoista ja nurmikoilla lojuvista leluista pystyi päättelemään missä asui lapsiperheitä. Huokaisin aavistuksen haikeasti. Totta hemmetissä minäkin olisin mieluummin omistanut sellaisen pienen, sievän puutalon, kuin päätynyt neliöiltään minimaalliseen, ankeaan kaksioon. Yritin tukahduttaa kateuden muistuttamalla itseäni sähkön hinnasta, sekä muista korkeista kustannuksista. Tässä vaiheessa oli täysin turha käydä jossittelemaan missä vaiheessa elämää olisi pitänyt tehdä toisenlaisia ratkaisuja. Pelkän talon takia ei totisesti kannattanut kärsiä huonosta parisuhteesta, mikään määrä omaisuutta ei korvannut puuttuvaa rakkautta. Niin se vain oli, ja piste. Sitä paitsi minähän olin päättänyt vakaasti pysytellä tästä lähtien sinkkuna, joten hyvästi vaan unelmat pitsiverhoista lasitetulla verannalla, kukoistavista kukkapenkeistä ja kitkettävästä kasvimaasta.
Hiki kihosi ensin kainaloihin, sitten selkään lapaluiden väliin. Hidastin tahtia vähän. Markettia lähestyessä katujen varsille alkoi kohota haalean ruskeiksi tai harmaiksi rapattuja, kaksikerroksisia isompia taloja, selviä entisiä liikerakennuksia. Toisien ikkunoita peittivät sälekaihtimet, toisissa pyöritettiin vielä uutta liiketoimintaa. Panin merkille kirpputorin, lähetyskahvilan ja antikvariaatin. Marketin päätyseinässä mainostettiin kuntosalia. Hah, no sinne minua ei kyllä saisi millään vähiä rahojani tuhlaamaan! Värähdin inhosta muistellessani, kuinka vuosien takainen kokeiluni moisten laitteiden parissa oli sujunut. Huono oli lievä sana kuvaamaan niitä saavutuksia. Motivaatiokaan ei ollut kestänyt kovin montaa kertaa äheltää kaikenlaisten fitnestipujen ja bodarin alkujen seassa. Eräille tuntui salilla olevan tärkeintä pukeutua mahdollisimman olemattomiin sekä tiukkoihin vaatteisiin, ja itsensä esittelyn lomassa napsia selfieitä omituisesti mutkalleen kääntyillen. Siis epäilemättä niin, että takapuoli näytti isolta, rinnat pullottivat ja vatsa litistyi.
Toisaalta mitkään poseeraukset eivät olisi auttaneet omalla kohdallani, eivät tuottaneet samaa lopputulosta, totesin marketin näyteikkunoiden peilatessa kuvaani.  Miksi siis edes miettiä koko asiaa, saati nähdä tolkuttomasti vaivaa jonkun saavuttamattoman tavoitteen eteen? Ostoskärryjä työntämään lähtiessäni muistutin koko ajan siitä, kuinka nyt piti pitää pää kylmänä. Ei heräteostoja, ei herkkuja, ei mitään turhaa. Tarkkaan harkittuja, hintatietoisia täsmäiskuja vain. Heti hedelmä- ja vihannesosastolla uskoin osuneeni suoraan aarteeseen. Kauempana myyjä nosteli nimittäin juuri esiin poistotuotteilla kuormattuja pahvilaatikoita. Metsästyskiihko kohisten rynnin eteenpäin. Pahus, mistä nämä kaikki ihmiset tunkivat eteen juuri nyt!
Pettymys hulahti heti kohteen viimein saavutettuani. Lähempänä valmiiksi olleet olivat ehtineet napata tarjousherkut. Jäljellä oli enää yksi laatikko, sitäkin tutkiskeli kärttyisen oloinen, liki satavuotiaalta vaikuttava mummo selvin omistajan elein. Jäin kuitenkin toiveikkaana kärkkymään mummon villatakin verhoaman selän taakse. Jospa kuitenkin… Ääh! Hämmästykseni laatikko heilahti painoonsa nähden keveästi ostoskärreihin.
Kohtalooni alistuneena kiersin marketin hyllyt etsien sopivia punalaputettuja ale-tuotteita. Saalis jäi laihaksi, mutta saatuani kasaan kaiken puutelistalla olleen kassakoneen ilmoittama lukema kirpaisi sitäkin rankemmin. Lannistuneissa tunnelmissa raahustin bussipysäkin suuntaan. Pitäisi sittenkin nöyrtyä soittelemaan alakerran epävirallisen talonmiehen ovikelloa pumpun lainaamisen toivossa. Polkupyörällä kauppaan pyyhkäisisi nopeasti, ja säästäisi samalla monta euroa. Reppuun ja etukoriin mahtuisi takuulla se, mitä kerralla raaskisi ostaa. Tiedä vaikka innostuisin pyörähtämään illan viimeisillä aukiolotunneillakin ahkerasti, tai laajentamaan saalistusmaastoja sinne, missä ilmaisjakelulehdet mainostivat parhaita tarjouksia. Pelkän kahvin perässä kannatti jo nykyään valita kauppansa, kuten Henni jaksoi muistuttaa.

Busseja ei todellakaan kulkenut liki katkeamattomana virtana uudelle asuinseudulleni, joskin samahan se oli edellisen osoitteen kanssa ollut. Joku väittikin, että kaupungin joukkoliikenteen toimivuuden pystyi päättelemään keskustan parkkipaikkojen täyttöasteesta sekä määrästä. Kokemukseni mukaan ne hipoivat korkeita lukemia, molemmat. Pleksilasiseinäisiä katoksia sentään riitti monelle pysäkille, jopa ilkivallan tekijöiltä säästyneitä. Mitä nyt täälläkin vaikutti joku spraymaalia ja paksuja tusseja käyttävä taiteilijan alku, sellainen paremman pohjan puutteessa lasit tuhrinut. Pisteitä tosin herui heikonlaisesti niin sanotusta taiteellisesta vaikutelmasta. Pysäkin penkillä istuva mummo tiiraili pää kallellaan samoja jälkiä, ja ilmeestään päätellen kanssani yhtä vähän pisteitä antavana.
Lähemmäs päästyäni tunnistin mummon samaksi, joka kaupassa kahmaisi HEVI-osaston poistolaatikon nenäni edestä. Hämmästyksekseni pahvilaatikkoa ei enää näkynyt missään. Mummon jalkojen juuressa seistä pönötti pitkästä käytöstä haalistunut, tummansininen vetolaukku lintalleen kallistuneine pyörineen. Olikohan mummo trokannut tavarat heti ulkona eteenpäin, vai heittänyt turhat rehut roskiin, poiminut ainoastaan parhaat päältä mukaan? Istahdin empien penkin toiseen päähän. Minuutit kuluivat. Hiljaisuuden vallitessa seurasimme ohi kulkevia ihmisiä. Lopulta mummo tyrskähti kiukkuisesti.
-On se kumma, miten on nykyään kuuroa porukkaa. Katso nyt noitakin! Jokaisella jonkin sortin kojeet törröttää korvista, jos ei ole peräti kuulosuojaimet päässä. Nehän mennä laahustaakin kuin mitkäkin zombit, näin televisiosta kerran pätkän semmoista sarjaa. Täyttä sontaa, sanon minä. Ei nykyään enää tehdä kunnon viihdettäkään, saati kotimaista. Jotain perkeleen paritteluohjelmia sieltä ruudusta lykkää, niissä aivottomat nuoret juo viinaa ja paljastaa paitsi pintaa, myös tyhmyytensä. Kyllä sitä ennenkin osattiin lisääntyä, mutta ei sitä tarvinnut kaikelle kansalle kuuluttaa saati näyttää kuka ketäkin tyrkki.
Hätkähdin yllätettynä, hyvä etten tirskahtanut teräville kommenteille.
-Niin tuota, kai ne sellaiset ohjelmat myyvät. Ja kai nuo käyttävät langattomia kuulokkeita, kuuntelevat jotain äänikirjoja tai musiikkia,  sain lopulta sanottua. Mummo tuhahti, jos mahdollista entistä paheksuvammin.
-Kuuntelisivat kotonaan, piisaa sitä ääntä ulkona ilmankin. Nehän ei kuule, vaikka auton alle jäisivät. Ja jäävätkin kohta, kun joka toisen pitää samalla tuijottaa puhelinta. Suojatielle mennään kuin sokeat lampaat, vailla järjen häivää. Sama se minulle muuten on, mutta säälittää autoilijoiden puolesta. Saavat syytteen yli ajosta, saatana.
Vaistomaisesti vetäydyin pari senttiä kauemmas mummosta. Jestas, sehän räyhäkkäällä tuulella sattui olemaan! Mitä tekisin, jos kiukku kohdistuisikin kohta minuun? Tuskastuneena vilkaisin puhelimesta kelloa. Vielä kahdeksan minuuttia, vähintään. Ainakaan en erehtyisi tiedustelemaan vihannes- ja hedelmälaatikon kohtaloa. Tiedä, millaisella munakoisolla tai muulla aseella muuten mäiskäistäisiin.
Mummo tuntui aistivan empimiseni, ja virnisti äkkiä leveästi. Silmissä välähti jotain ovelan huvittunutta.
-Jaa, sinä se taidat olla se Hartikaisen asunnon uusi asukki. Minähän näin sinut tuolla kaupassa. Etkös sinä käy töissä ollenkaan, kun joudat kauppaan keskellä päivää? Vai onkos nyt arkipäivä? Tämmöisen eläkeläisen ei tartte niin tarkasti räknätä päiviä, kun pyhäpäivääkään ei kunnioiteta, pidetään puodit auki nykyään on pyhä tai arki.
Pam! Siinä se tuli. Mahanpohjassa vihlaisi inhottavasti. Tämmöistäkö se tästä lähtien olisi, jatkuvaa utelemista? Ihmiset alkaisivat luokitella minua sen mukaan, kävinkö töissä vai en. Jos vastaisin rehellisesti, alkaisiko mummo sättiä minua yhteiskunnan loiseksi, käskisi menemään töihin vaahdoten, että kyllä tekevälle aina töitä löytyi, jos ei ollut nirso.
 

Kesä on tunnetusti kiireistä aikaa. Se on myös monien juhlien aikaa. Ensin on ylioppilaita, sitten tulee rippilapsia, kenties syntymäpäiviä ja häitäkin. Sen lisäksi menokalenterit mainostavat joka viikonlopulle ties mitä rientoja. Enimmäkseen niitä osuu päälleikkäin niin paljon, että pelkkä listan lukeminen uuvuttaa. Ja lopulta iskee laiskuus, monen kohdalla myös rahapula. Hinnat ovat kohonneet kaikenlaisissa pääsymaksuissakin. Siinäpä sitten mietit kannattaako.
Näin jokunen aika takaperin nettilehdessä otsikon, jossa pohdittiin paljonko rahaa on soveliasta antaa lahjaksi. Riittääkö viisikymppiä enää mihinkään, vai ovatko summat jo niin pilvissä, että parempi vedota johonkin salaperäisesti äkkiarvaamatta iskeneeseen sairauteen ja jättää väliin kokonaan meneminen.
Melko murheellista, jopa karmaisevaa. 
Minä sanon, että nouskaa kapinaan! Vetäiskää päälle kaapista se vanha mekko tai paita, sellainen joka tuntuu mukavalta, mutta on siisti. Joka juhliin ei uutta tarvitse ostaa, vaikka se kumminkaiman vaimo tai siskontytär tai muu muodikas niin tekisi. Laittakaa kuoreen juuri sen kokoinen seteli kuin haluatte, tai viekää vaikka mummon vanha vaasi. Tärkeintähän on muistaa juhlittavaa - ja kokoontua juhlimaan yhdessä.
Sama linja pätee juhlatarjoiluihin. Kaiken ei aina tarvitse olla niin viimeisen päälle hienoa eikä hinnakasta. Jos joku vieraista on tiedetysti eri mieltä jättäkää semmoinen hienostelija kokonaan kutsumatta. Pääasia, että juhlista jää hyvät muistot. Varsinkin itse juhlittavalle, jonka mielipiteitä kannattaa jo suunnittelussa kuunnella.
Persaukisen päiväkirjan tämän päivän osa on hieman lyhyempi, koska vietin eilisen ravitallilla, ja nyt siirryn seisomaan vaatekaapin avoimen oven eteen. Kesä on vihdoin täällä, mutta olenko rippijuhlia varten ennakoinut tämän? En tietenkään, hah...

PERSAUKISEN PÄIVÄKIRJA OSA 25. 

Todellisessa elämässä sellaiset asiat, jotka elokuvissa tai kirjoissa kuvaillaan hauskoiksi, eivät ole lainkaan hauskoja. Ne saattavat kyllä naurattaa muita, mutta eivät itse sankaritarta, eli tässä tapauksessa minua. Värjötellessään ulkona ihon kananlihalle nostattavan koleassa aamussa kotiovensa väärällä puolella ilman avaimia ei tosiaankaan tunne itseään kovin riemukkaaksi. Saati usko jonkun pelastavan prinssin saapuvan tuota pikaa kulman takaa, kantaakseen sinut vahvoilla käsivarsillaan turvaan luokseen. Näistä tilanteista piti selvitä ihan itse, niin karua kuin se olikin. Arvoin alahuulta pureskellen vaihtoehtoja, nyt kun osaisi päättää… Pienimmän pahan periaatteella valitsemista vaikeutti uusien naapureiden olematon tunteminen. Seinän takaa toisinaan kuuluneista äänistä päätellen naapurissa asui lapsiperhe. Toisinaan aika myöhään heräävä sellainen.  Kehtaisinko häiritä vieraiden ihmisten unia? Äitihän saattoi olla vaikka kuinka uupunut, nauttia ansaitusta levosta kerrankin, kun kello ei soinut ja jälkikasvukin uinui. Toisaalta sellainen ihminen suhtautuisi ehkä ymmärtäväisesti. Välttyisin takuulla jonkun miespuolisen liian innokkaaksi käyvästä tuttavuuden hieronnasta, kun pukeutumiseni nyt sattui olemaan sitä mitä oli.
Lopulta ongelma ratkesi itsestään. Käytävän päässä avautuvasta ovesta laahusti ulos pitkä ja laiha, harmaapäinen papparainen tupakkaa tullessaan sytytellen. Rohkaisin mieleni. Syteen tai saveen, kuten mummoni tapasi sanoa, kannustin itseäni ottaen pari empivää askelta.
-Huomenta. Tuota anteeksi, mutta minulta jäi avaimet tuonne sisälle, ja puhelinkin. Jos voisitte soittaa huoltomiehelle.
-Jaa vai avaimet, ja oikein huoltomiehelle…  Lause katkesi järkyttävään, repivään yskänkohtaukseen. Nähtävästi tupruttelua oli harjoiteltu pienestä saakka, mikä kostautui omalla tavallaan. Tunsin kuinka poskeni helahtivat punaisiksi tutkivan katseen alla. Iästään huolimatta mies tuntui osoittavan varsin suurta mielenkiintoa vaillinaisesti verhottua vartaloani kohtaan. Lohduttauduin sillä, kuinka huomio vaikutti hyväntahtoiselta, suorastaan huvittuneelta. Minkäänlaista hämmästystä, saati järkytystä tapahtuma ei tainnut aiheuttaa.
-Niin jaa, jäi avaimet sisälle,  pappa havahtui palaamaan ongelmani pohtimiseen.  –Etkös sinä ole se Hartikaisen kämpän uusi asukas? Se sanoikin, että tulee semmoinen mukavan sorttinen likkalapsi, tämmöisen vanhan miehen silmälle mieluisa. Vaan jos saan tiedustella, niin mikähän neidin sai ulos noin ohkaisissa vaatteissa ja niin vauhdilla, että avaimetkin unohtui? Vai ihanko yökylästä on tulo?
-Äääh no,  takertelin nolona.  –Tämä saattaa kuulostaa vähän oudolta, mutta kun herään aamuisin aina auton ääneen. Jollain on pakoputki rikki, luulisin. Teki vaan jotenkin mieli nähdä millainen häirikkö se on, ja minkälainen romu. Jos vaikka omistaja ei itse tajua kuinka kovaa ääni kuuluu, tai että se saattaa olla häiritsevä.
Pappaa nauratti. Pitkät savut imaisten mies puisteli päätään.
-Noh noh, eipäs nyt tehdä hätäisiä arvioita. Kunnossa oleva peli sillä Harjulla on, pikkuisen ärhäkämmälle koneella varustettu vaan. Ne on ne Amerikan autot semmoisia, räyhäkkäitä. Missä lie näyttelyissäkin sitä käyttänyt, kärryään. Jos neiti oikein kauniisti pyytää, saattaa päästä ajelullekin. Kyllä Harju kyytiä antaa, se osaa arvostaa naiskauneutta. Kohdillaan olevia muotoja, kaarteita ja kurvea.
Aloin hermostua. Paleli, ja pissahätäkin muistutti itsestään yhä vaativammin.
-Jaa, vai sellainen auto. Ja mies. Minäpäs pistän muistiin. Pitäisi nyt saada ensin joka tapauksessa ratkaistua tämä minun avainongelmani.
-Niin,  papparainen venytti kiirehtimättä. Taisi pahus nauttia tilanteesta!
-Niin, kannustin tulossa olevaa turhaa rahanmenoa murehtien, ja papparaisen hitautta kiroillen.  –Saisinko vaikka puhelinta lainaksi, että soittaisin sinne huoltoyhtiöön.
-Jaa, ei kai me nyt mihinkään suotta soitella,  mies vihdoin armahti minut.  –Jospa minä käväisen tuolla alakerrassa, haen Kiurun Martilta vara-avaimen. Sillä on siellä koko talon avaimet, on vähän niin kuin sellainen meidän epävirallinen talonmies. Neiti voipi odotella täällä, jos ujostuttaa.
Nauraa kähisten mies köpötti ohitseni portaita alas. Pistin silmät kiinni, ja jalat ristiin. Toivoin hartaasti papparaisen toimivan nopeasti. Muussa tapauksessa tekisin uusiin naapureihini lähtemättömän vaikutuksen pissaamalla joko luhtikäytävään, tai pihan puskiin. Harkitsin jopa perässä alakertaan menoa. Kuvittelin, kuinka rynnisin jahkaavan kaksikon ohi talonmies Kiurun vessaan turhaan lupia kyselemättä.
Onneksi ihmeitäkin tapahtuu. Papparainen könysi takaisin melko pian, joskin turhaa kiirettä nytkään pitämättä. Livahdin hymyä kasvoille kiitokseksi pinnistäen sisään, ja säntäsin suoraan vessaan. Pytyllä helpottuneena, mutta muuten synkeänä istuessani en oikein tiennyt mitä ajatella koko episodista. Tuntui aika inhottavalta, että joku vieras saattoi aivan koska tahansa marssia sisään alakerran Kiurun säilyttämällä avaimella. Vai antoiko se sittenkin eräänlaista turvaa? En ainakaan jäisi koskaan pulaan, jos tyrisin uudelleen, tai kävisi muuta odottamatonta. Papparainenhan oli kertonut Kiurun olevan myös jonkinlainen epävirallinen talonmies.
No, ottaisin kaikesta tarkemmin selvää, kunhan ehtisin. Marssin ponnekkaammin keittiöön, tempaisin jääkaapin oven auki aamiaisen toivossa. Synkeältä näytti. Sielläkin. Viimeisiä niin sanotusti vietiin. Muiden kaappien koluaminen antoi yhtä heikot tulokset. Olin viimeisten päivien aikana tuhonnut tehokkaasti kaikki varavarastoni, vai miksi Henni niitä olikaan kutsunut. Illalla joutuisin ihan pakostakin suuntaamaan kauppaan. Teki mieli heittäytyä holtittomaksi, hypätä pyörän selkään ja lähteä heti hamstraamaan herkkuja lohdukseen, mutta serkun opetukset olivat uponneet otolliseen maaperään. Muistin, ettei kaltaiseni köyhyyden reunamilla keikkuvan kannattanut koska tahansa ostoksille mennä. Vasta viimeisellä tunnilla löytyisi edullisinta ruokaa. Jos siis löytyisi. Päätin valita kultaisen keskitien eli alkuillan. Ei tässä sentään vielä pohjamudissa ryvötty. Sitä paitsi pyörän eturengas oli alakerran varastoon työnnettäessä vaikuttanut pahaenteisen tyhjältä, enkä tiennyt mihin ihmeeseen pumppu joutui muutossa. Saattoi olla niinkin, etten edes omistanut sellaista: töissä oli voinut turvautua varaston poikiin, pyytää pieniä palveluksia pullakahvit luvaten.
Selasin tabletilta esiin kaupungin nettisivut. Busseja näytti menevän harvakseltaan, mutta meni kuitenkin. Jos heittäytyisin reippaaksi ja kävelisin reilut 3 kilometriä lähimmälle marketille, voisin palata painavien kassien kanssa bussilla, lähin pysäkki sijaitsi parin sadan metrin päässä kadun varressa. Sellaisen matkan nyt raahaisi vaikka säkillistä kiviä. Sitä paitsi mikä aamun tyrimisen jälkeen voisi enää mennä pieleen?

Terveydenhoito on edennyt pitkiä harppauksia yllä olevan kuvan tavaroiden ajasta. Kriisissä ollaan silti. Hyvinvointialueet tekevät tappiota, jonot lääkäreiden vastaanotolle ja leikkauksiin kasvavat, kukaan ei tunnu oikein tietävän missä mennään. Moni kysyy vanhan kirurgin tavoin kumpia ollaan hoitamassa, tietokoneita vai ihmisiä. Uusiin tietojärjestelmiin ja digitalisaatioon uppoaa enemmän kuin mistään tulee, APOTTI vetelee jo miljardin toisella puolella kirkkaasti, käyttökulut ovat käsittämättömät jne. 
Ja jälleen kerran on nostettu esiin työterveyshuollon ihmisiä eriarvoistava olemassaolo. Tai pareminkin harhakäsitykset siitä, mitä koko työterveyshuolto sisällään pitää. Todellisuudessahan se nimittäin tarjoaa useimmille työntekijöille hyvin vähän. Mitä tiukemmat ajat, sen lähemmäs pelkkiä lakisääteisiä velvollisuuksia työnantajat sen höyläävät. Valitettavasti tämä jää ymmärtämättä niiltä, joilla se kattaa paljon palveluita, tai niillä, jotka eivät ole koskaan asiaan henkilökohtaisesti tutustuneet. 
Otetaanpa esimerkkki. Sain kutsun työterveystarkastukseen. Kipitin siis kiltisti työterveyshoitajan haastateltavaksi esitietolomakkeen netissä etukäteen täytettyäni. Toiveikkaana ajattelin, että saisin kontrollilabroja, kenties röntgenkuvat kolottavasta lonkasta sekä särkevästä ristiselästä. TULES-vaivojenhan piti kuulua nimenomaan siihen ryhmään, jonka kohdalla vielä viime vuonna käskettiin ensisijaisesti ottaa yhteyttä työterveyteen. Vaan eihän sekään enää pitänyt paikkansa. Työnantaja oli karsinut säännön helvaseen. Lakisääteisen hoitajalla käynnin aiheeksi muodostui esitäytetyn lomakkeen läpi käyminen, kyseltiin uudelleen painot ja pituudet, ja pahoiteltiin ettei muuta ole tarjolla. Kuulotestin olisin sentään saanut, mutta jätin väliin. 
Kaikissa vaivoissa, olivat ne kiireellisiä tai ei-kiireellisiä, on käännyttävä terveyskeskuksen puoleen. Piste. 
Lähdin pois melko tyrmistyneenä. Tätäkö minulta niin kovasti kadehtitaan? Että kun on se työterveyshuolto ei tarvitse jonotella lääkäriin, kaikki hoituu ja niin edelleen. 
Älkää hyvät ihmsiet uskoko kaikkea mitä lehdistä luette. Yleensä juuri niillä juttuja suoltavilla toimittajilla on se toimiva työterveyshuolto, eivätkä vaivaudu tarkistamaan kuinka muilla menee. Sitä kyllä suuresti ihmettelen, kuinka sairaalamaailmassa toimiva somelääkäri Attekin hehkuttaa tuota harhaa. Luulisi lääkärin tietävän, että varsinkin hoitohenkilökunta on niillä ohuimmilla palveluilla, mitä työterveyshuoltoon tulee. Vaikka mistäpä sen tiedän, saattaahan sairaalamaailmassa päteä jonkinlainen kastijako: mitä korkeammalla olet arvoasteikossa, sen enemmän myös palveluita sponssataan. Jos tunnette jonkun terveydenhoidossa toimivan, kysykääpä ihan uteliaisuuttanne! 

PERSAUKISEN PÄIVÄKIRJA OSA 24. 

Seuraavana iltana kaduin katkerasti, etten ollut väkisin tunkenut huomiovaatemiesten matkaan, vaan jäänyt pakkailemaan viimeisiä tavaroita. Persvakoäijät olivat nimittäin läiskineet huonekalut oman mielensä mukaan pitkin asuntoa. Eikä puhettakaan, että olisin silläkään kertaa kaksikon mukaan autoon päässyt. Ehei, jouduin raahautumaan kaupungin toiselle laidalle viimeisillä bussivuoroilla ja voimillani, raahaten uupuneen itseni lisäksi suurta sekä painavaa siivousvälinekassia. Bussikuski oli katsonut minua selvästi epäluuloisesti hosuessani mopin varrella, hyvä kun ylipäätään oli suostunut päästämään sisään moisen aseen kanssa. Joka tapauksessa samainen mopin varsi olisi tehnyt kovasti paljon kipeää muuttomiehissä, jos yhtä aikaa olisimme osuneet paikalle.  Teki mieli huutaa ääneen. Kovaa.
Hillitsin kuitenkin itseni viime hetkellä, kuten hyvin kasvatetun naisen kuuluu. Pikkuisen jäähdyttyäni, tarkasteltuani turvajalkineita käyttävien sisustussuunnittelijoideni näkemystä toimivasta kalustuksesta, tyydyin nöyrästi osaani päästäen vain pitkän huokauksen. Eipä niissä neliöissä paljon erilaisia vaihtoehtoja tainnut olla, mihin mitäkin sijoittaisi. Ajatus korkeasta vitriinikaapista makuuhuoneessa tuntui omituiselta, mutta koska toinen vastaava kaappi sekä vanha peilipiironki kököttivät jo olohuoneessa, niin siihen se sai jäädä. Vaikka tilaakin olisi jostain taikasauvan heilautuksella tullut lisää, en kuitenkaan pystyisi painavia huonekaluja siirtelemään yksin. Sänky sentään oli oikealla kohdallaan. Patja päästi vaimean tussahduksen heittäytyessäni sille selkä edeltä. Teki mieli antaa kaiken olla, pistää silmät kiinni, nukkua ikuisesti.
Paha juttu, koska vasta silloin tajusin millaiset näkymät ikkunasta tarjoutui. Tai paremminkin millaiset näkymät minä tarjosin ikkunan ohi kulkeville. Ulko-oveni sijaitsi melkein keskellä luhtitaloa, ylös toiseen kerrokseen nousevien portaiden kohdalla. Makuuhuoneen ohi siis kuljettiin ulkokäytävää ainakin kahteen, ellei peräti kolmeen muuhun asuntoon. Jostain piti taikoa verhot, ja äkkiä. Muuten nukkuisin kyllä takuulla olohuoneen sohvalla. Vaihtoehto, joka tuntui väkisin pystyyn punnertaessa äkkiä suorastaan loistavalta. Kellahtaisin sohvaan, vetäisin viltin peitoksi, enkä hievahtaisi ennen aamua mihinkään. Alkaisin kapinalliseksi, jättäisin hampaatkin pesemättä. Kai ne silti suusta vielä aamulla löytyisivät.
Suunnitelma ontui vain parin pikkuseikan osalta. Ensinnäkin sohvaa kuorrutti muuttomiesten jäljiltä epämääräinen pahvilaatikoiden sekä vaatteita sisältävien jätesäkkien vuori. Toisekseen minulla ei tuntunut riittävän voimia raivata tuota vuorta mihinkään. Mieluummin kannatti käyttää vähäinen jaksamisensa etsimällä laatikoista kahvinkeitin sun muut aamiaiseen tarvittavat tavarat. Samalla sai lisäaikaa pohtia miten ratkaisisi nukkumisongelman. Heitin peseytymisvälineet vessaan, paha niin pientä kopperoa oli kutsua oikein kylpyhuoneeksikaan. Ähisten työnsin vinoon jätettyä pyykinpesukonetta lantiolla suorempaan, ja hihkaisin paitsi lonkkaluun kivusta, myös riemusta. Joku enkeliin verrattava ihana ihminen oli kytkenyt koneen paikalleen käyttövalmiiksi! Niinkin pieni asia tuntui sillä hetkellä suurelta helpotukselta. Uutta tarmoa saaneena marssin makuuhuoneeseen. Nyt mieti nainen, komensin itseäni. Joku ratkaisu tähänkin asiaan täytyy olla. Harmi vain Hartikaisen jättämät puiset verhotangot olivat paksut ja pyöreät, kapean yläpäärmeen verhoja niihin ei saanut pujotettua mitenkään. Sitä paitsi missä ne saamarin verhot edes olivat, missä laatikossa? Onnistuin löytämään vain lakanoita ja pyyhkeitä, vaikka takuuvarmasti laatikon päällä luki suurin mustin kirjaimin VERHOT YMS. Mitäs käytin laiskana vanhoja muuttolaatikoita, vaivautumatta päivittämään sisältötekstejä päälle. Huomenna heti menisin ostamaan tarvittavat renkaat, mutta sitä ennen… Äkkiä katse osui eteisen vaatenaulakkoon. Mutristin suutani mietteliäänä. Voisikohan… Totta kai voisi. Temmoin esiin vaateripustimet, ja tyhjensin sopivat. Uhkarohkean keittiötikkailla keikkumisen plus parinkymmenen puoliääneen ähistyn kirouksen jälkeen onnistuin keplottelemaan ikkunaan housuhenkareihin kiinnitetyt pääsiäistipunkeltaiset lakanat. Aah, moisesta kekseliäisyydestä jopa Henni olisi epäilemättä vaikuttunut – näinhän välttyi ostamasta renkaita, kun kauppojen ilmaiskoreista poimittuja henkareita saattoi hyödyntää niiden tilalle. Pitikin muistaa kehua asialla seuraavan kerran tavatessamme.

Suihkun hanasta valui vettä yhtä paljon kuin suihkupäästä. Jouduin säätämään virtauksen liki maksimiin, ennen kuin sekoittajan nappi suostui pysymään paikallaan. Käsisuihku vaikutti kaipaavan raskaamman puoleista puhdistusta. Kunhan asettuisin, huomauttaisin asiasta Kapaselle. Vuokranantajan tehtäviin kuului huolehtia homma toimimaan. Harjasin hampaat hutiloiden, ja kaaduin sänkyyn. Se kätevä puoli pienestä makuuhuoneessa kieltämättä oli, ettei matka ovelta lakanoiden väliin vaatinut kovinkaan montaa askelta.  Jos joskus vielä tapahtuisi ihme, ja kaupungilta tarttuisi vahingossa mukaan joku saaliista käyvä urospuolinen, voisimme kätevästi siirtyä suoraan vaaka-asentoon. Asuntoni ankeus paljastuisi miehelle vasta aamulla.
Putosin armeliaaseen pimeyteen, josta minut havahduttivat vasta ulkoa kantautuvat äänet. Joku paiskasi oven kiinni, joku toinen käynnisti selvästi pakoputkivikaista autoa. Käännyin selälleni, runttasin tyynyn paremmin. Valo toi ikkunaan ripustettujen lakanoiden taitteet terävinä esiin, toisen kulma repsotti henkarista irronneena. Toisaalta minulla sentään oli asunto. Ainakin toistaiseksi. Monelta puuttui kokonaan koti. Nettilehden otsikot julistivat jatkuvasti häätöjen kohonnutta määrää, konkurssien lisääntymistä sekä sosiaalitukien myöntämisen kiristämissuunnitelmia. Parin vuoden kehitystä kuvaava käyrä näytti ylöspäin yhtä terävästi kuin työtä vailla olevien lukua kuvaava.
Kurotin puhelimen lattialta. Kello näytti puolta kahdeksaa. Talossa nähtävästi asui niin sanottuja työllisiäkin, koska liikkeelle lähdettiin aikaisin. Hartikaisen ja Kapasen lupaukset mukavista naapureista saattoivat pitää paikkansa. Minä taas saatoin olla liian epäluuloinen sen suhteen, miten työttömät nauttivat vapaudestaan, kiitos karvaiden kokemusten. Edellisessä rivitalossa toisen päädyn pariskunta oli käyttänyt suurimman osan rahoistaan kantamalla läheisestä marketista kaljalaatikoita, viikonpäivästä tai kellonajasta riippumatta. Nousuhumalan riehakkuus ja laskuhumalan riidat kuuluivat kesäisin jokaiselle takapihalle. Välillä olin ollut täysin varma siitä, että pariskunta grillaisi koko talon hiillokselle juopotellessaan. Valituksista kaupungille ei ainakaan silloin ollut koitunut mitään parannusta, varsinkin rouvan volyymit tuntuivat vain kohoavan entistä korkeammiksi.

Pari seuraavaa päivää käytin järjestelemällä tavaroita paikoilleen kaappeihin. Kotiutumista auttoi kummasti tuttujen esineiden esille laittelu. Olohuoneessa törmäsin verhojen osalta samaan ongelmaan kuin makuuhuoneessa, mutta sillä puolella asialla ei ollut niin väliä. Toisen kerroksen ikkunoista avautui näkymä pusikkoiseen metsäkaistaleeseen sekä kadulle. Kattolamputkin odottivat kiinnittämistä, päätin niiden suhteen toimia viisaasti, eli odottaa apuun paljon pidempää Henniä. Jos joku tipahtaisi keittiötikkailta, se en olisi minä, vaan serkku. Ellemme onnistuisi kahdestaankaan, joutuisin kaiketi anomaan nöyrästi apua Kapaselta. Hennillä riitti kuitenkin yhä kiireitä jonkun työprojektin parissa, joten piti pysytellä kärsivällisenä. Aikaahan minulla nykyisin piisasi.
Työttömänä olisin saanut nukkua vaikka puoleen päivään saakka, mutta pakoputkivikaisen auton omistava naapuri huolehti säännöllisestä päivärytmistä. Joka hemmetin aamu havahduin samaan pörinään. Lauantaina alkoi riepoa jo sen verran, että säntäilin ikkunasta toiseen yrittäen nähdä vilaukselta muita terrorisoivan idiootin. Parkkipaikka sijaitsi hankalasti kahden luhtitalon päätyjen välissä, mikä teki salapoliisihommasta lievästi sanoa haastavaa. Lauantaina poltin lopulta päreeni, ja menetin järjellisen ajattelun kriittiseksi tuokioksi. Säntäsin nimittäin ulkokäytävälle, puolittain portaat alaskin. Ainoa, millä vaivannäköni palkittiin, oli vilahdus pihan poikki mustissa vaatteissa harppovasta miehestä. Vasta kun olin hetkeksi jähmettynyt tuijottamaan tyypin hyvin muodostunutta hartialinjaa sekä silmälle mukavan lihaksikasta vartaloa, havahduin todellisuuteen.
Seisoin koleassa ulkoilmassa pelkkään t-paitaan ja olemattoman mittaisiin boksereihin pukeutuneena. Eikä ulko-oveni auennut, vaikka hampaat irvessä nyin sitä kuinka.
Avaimet olivat vauhdissa jääneet sisälle. Tietenkin.
Mitä hittoa tällaisessa tilanteessa tehtiin?
 

Oliko se 70- vai 80-luvulla, kun radiossa laulettiin kukkivista, vanhoista omppopuista? Uhottiin lähtemisestä takaisin maalle. Asia olisi netistä helppo tarkistaa, mutta se ei tässä nyt ollut se niin sanottu pointti. Enemmän ajattelin sitä, kuinka kukkivien omenapuiden kauneutta ihastellaan huokaillen - ja syksyä kohti kukista muodostuneiden omenoiden määrää yhtä hartaasti kiroillaan. Uusien talojen pihoilla jokaista puuta sekä pensasta lienee harkittu huolella, kaikilta näkökannoilta punniten. Ennen ykköseksi asetettiin hyöty, sadon tuotto. Ensimmäiseksi rakennettiin maakellari, istutettiin omenapuut kasvamaan. Katsottiin paikka perunamaalle, muille kasveille, ja marjapensasrivistöille. Ei paljon puhuttu patioista eikä terasseista, ja jos vesielimentti mainittiin, se tarkoitti kaivon paikkaa. Infrastruktuuri käsitti aivan muita asioita kuin nykyään. Asvalttiinkaan harvemmin jäi valokuitufirmojen jäljiltä kiroiltavia uria, kun sähköpylväät edustivat modernia kehitystä. Saati, jos talous kesti peräti lankapuhelimen hankkimisen.
Nykyinen kotini puutarhoineen edustaa juuri tätä hyödyn ykköseksi asettanutta suunnitteluaikakautta. Vuosikymmenten mittaan muut omenapuut on kaadettu, vain yksi vanha, taivaita kohti kurkotteleva jätetty. Sen lisäksi tontin nurkilta löytyy kaksi ties mistä alkunsa saanutta villiä puuta - valitettavasti niin makoisaa satoa tuottavaa, ettei niitä raaski kuin korkeintaan karsia raskaalla kädellä. Inhottaa tuota valkeana ryöppyävää kauneutta katsellessa olla inhorealisti, pohtia jo etukäteen kuinka monta litraa omenasosetta tänä vuonna keittää, pilkkooko pussiin piirakkapalojakin (kun niitä on sieltä pakastimesta niiiin kätevä ottaa, ja on sentään takuuvarmaa luomuakin...). Sitä ennen pitäisi ehkä joka tapauksessa juoda jääkaapin alalokerosta viimeinen tuoremehu pois. Ja ainahan voi tosiaan toivoa sitä huonompaa satovuotta, sateistakin ollut. 
Jos opettelisi tänä vuonna ihan vaan nauttimaan kauneudesta? 

PERSAUKISEN PÄIVÄKIRJA OSA 23.

Raahauduttuani vihdoin kotiin, ja päästyäni sänkyyn asti, ajelehdin todellisuutta huomattavasti autuaampaan unimaailmaan. Herääminen kännykän soimiseen juuri, kun ABC:n pullonpalautusautomaatilla tapaamani mies kumartui suutelemaan minua, pudotti karusti takaisin maanpinnalle höttöisistä haaveista. Kiroten, kyynel silmäkulmaan pettymyksestä kohoten kurotin puhelinta lattialta. Saamari, olisi odottanut edes muutaman sekunnin lisää! Sen verran edes, että olisin nähnyt miehen kasvot. Miten minä nyt tunnistaisin tyypin, kun joskus kohdattaisiin uudelleen? Miksei unissaankaan saanut kokea kokonaisia onnen hetkiä, pitikö nekin keskeyttää soittelemalla.
Katsomatta edes kuka soitti kähisin käynnykkään nimeni.  Luultavasti kuulostin melko oudolta, koska soittaja pysytteli ensin hiljaa, sitten rykäisi jotenkin vaivautuneen oloisesti.
-Niin tuota, kai minä nyt soitin oikeaan numeroon, kun tavoittelen Helinää? Siis sori, unohdin sukunimen jo, mutta sitä Kapasen uutta vuokralaista kuitenkin…
Nyt oli minun vuoroni rykiä yön kuivaa kurkkua auki. Äkkiä unen tunnelmat karisivat totaalisesti, pelko hulahti vatsanpohjaan, sydän kiihdytti tahtia. Niin korvaa miellyttävänä kuin miehen ääni soljuikin, mitään hyvää tuntemattoman yhteydenotto tähän aikaan aamusta ei yksinkertaisesti voinut tietää. Punnersin istumaan, haroin vapaalla kädellä hiuksia pois silmiltä samalla kun hieroin niitä.
-Joo, olen minä Helinä, se Kapasen uusi vuokralainen. Kenenhän kanssa tässä… Tai siis, mitähän asia koskee?
Linjalle laskeutui taas hetkeksi hiljaisuus, sitten seurasi rykäisy. Miehellä tuntui olevan jonkin asteisia ongelmia puhelimessa puhumisessa. Tietysti esitettävä asia saattoi myös olla kiusallisen vaikea. Kohensin vaistomaisesti ryhtiä, valmiina vastaanottamaan huonot uutiset.
-Ai anteeksi, täällä on Harju, se remonttimies. Sovittiin Kapasen kanssa, että ilmoittelen, kun kämppä on valmis. Koskahan me muutettaisiin? Osaisin varata pakun ja pojat. Huomenna voitaisiin ainakin yksi keikka heittää, jos on jotain valmiiksi pakattuna jo. Mielellään viikon sisällä kuitenkin, illatkin käy.
Vilkaisin kauhuissani makuuhuonetta, ajatukset kiitivät päässä kuin 100 metrin aitajuoksijat maailmanmestaruuskisoissa. Kaupungin asuntotoimistoon pitäisi palauttaa avaimet viimeistään 15. päivä, ja sitä ennen tehdä loppusiivouskin. Vaikka kuinka kuuraisin ja puunaisin etukäteen, jotain aina jäisi. Matkoihin meni aikaa, niihinkin. Uuden kotini sisustamista eli tavaroiden tunkemista paikoilleen en jaksanut ajatellakaan.
-Koska tahansa käy!  melkein kiljaisin puhelimeen, ettei Harju vain alkaisi perua lupauksiaan empimiseeni kyllästyneenä.  –Tai tarkoitan, että ei tietenkään nyt heti. Tunnin päästä korkeintaan.
Mies päästi matalan, hyrisevän naurun, joka sai käsivarsikarvat nousemaan pystyyn, ja ajatukset takaisin näkemääni uneen. Juuri tuollaiselta se haaveiden uros oli kuulostanut, testosteronia uhkuvalta, itsevarmalta, aavistuksen huvittuneelta, armottomassa määrin seksikkäältä. Aah!
-Sanoitko sinä jotain?  Harju tiedosteli hämmentyneenä. Helahdin punaiseksi. Hitto, olin takuulla huokaissut ääneen! Änkytin jotain varpaan sängynjalkaan kolhaisemisesta. Harju vaikutti avoimesti epäuskoiselta, mutta siitä viis. Saimme pienen jahkaamisen jälkeen sovittua kaikille osapuolille käyvän ajan. Vessaan raahustettuani pysähdyin katsomaan itseäni peilistä. Tässä iässä ei ehkä olisi enää kannattanut, ellei ollut masokisti. Kadehdin avoimesti niitä naisia, jotka nousivat vuoteesta niin sanotusti kasteen raikkaina, hiukset järjestyksessä, valmiina kohtaamaan maailman minuutin varoitusajalla. Minä tarvitsin kylmää vettä, harjan, ja silti tyynyn kurttujen jättämät viivat pysyivät poskessa tunnin. Katsekaan ei kirkastunut ilman paria sipaisua vaaleaa luomiväriä sekä ripsien sutimista. Kulmakarvat kyllä rehottivat yli oman tarpeen. Hajamielisesti laitoin muistiin, että ne kannatti nyppiä jossain välissä.
Vaan tärkein ensin, eli muutto! Kaadoin keittimestä kahvia mukiin, istahdin keittiöjakkaralle, ja aloin miettiä mistä aloitettaisiin.

Hyvin suunniteltu on väitteiden mukaan puoliksi tehty. Paskapuhetta. Seuraava aamuna yhdeksältä ovikelloa soittamaan saapunut, rakennusmiesten mustakeltaisiin huomiovaatteisiin puettu kaksikko kuunteli kyllä puolikohteliaasti hienosti hiottuja suunnitelmiani lähtevien tavaroiden järjestyksestä. Vaan siihen se jäikin.
-Ei toimi,  vanhempi taklasi parransänkeään raapien minut heti laitaan, jääkiekkotermejä käyttääksemme.
–Kamat täytyy saada mahtumaan kahteen satsiin. Me lastataan sen mukaan. Ensin painavimmat, niihin Harju tulee perillä auttamaan kantamisessa. Jos päälle mahtuu jotain kevyttä, laitetaan ne. Ruokatunnin jälkeen me painutaan duuniin, käytiin aamusta vetämässä pohjat. Huomenna ehditään illalla loput.
-Joo, että jos rouva raivaisi sängyn sillä aikaa, kun me viedään tuo sohva,  nuorempi veti suorilla poikittaista mailaa perään housujaan nostellen.   –Petivaatteet voi pistää jätesäkkiin, menee siinä mukavammin likaantumatta.
Tyrmistyneenä katsoin sohvan kimppuun pölyisissä turvakengissään lampsivia miehiä. Missähän ne aivokääpiöt kuvittelivat minun seuraavan yön nukkuvan, jos veisivät sekä sohvan, että sängyn? Puristin kädet nyrkkiin, laskin kymmenen sijasta kahteenkymmeneen, ja rullasin nöyrästi jätesäkkirullan auki totellakseni. Vasta sen tehtyäni ryntäsin täyttä roskapussia tekosyynä käyttäen kulman taakse soittamaan Hennille. Jos odotin siltä suunnalta saavani myötätuntoa edes hitusen, jouduin pettymään.
-Lahjahevosta ei saa katsoa suuhun,  Henni muistutti kuivaan sävyyn.  –Se on katsos vähän sellainen tällaista saa tällä rahalla asia, tai linja. Ihan miten tahdot. Onhan sinulla levitettävä rahi, leväytät siitä patjan auki. Yhden yön nukkuu tiukan paikan tullen vaikka lehtilaatikossa. Tai tulet tänne, menet uuteen kämppääsi, vaihtoehtojahan on. Turha ruikuttaa. Täytyy mennä, on koneella hommat kesken. Soitellaan taas!
Kiidin puolijuoksua takaisin vahtimaan rahia. Parempi sekin, kuin pelkkä lattia. Mattokäärö nimittäin vilahti ohitseni pakettiauton sisuksiin juuri, kun ehdin ulko-ovelle.

Yksin jäätyäni kaivoin huolella väsäämäni listan esiin uudelleen. Vedin tussilla viivat yli kaikkien vietyjen huonekalujen ja laatikoiden, sekä vaatesäkkien. Huoneissa kaikui heti, verhot ja matot olisivat tietysti auttaneet, mutta kun niitäkään ei enää ollut. Laskin taas kymmeneen, nyt piti keskittyä. Kello raksutti kaiken aikaa. Okei, uuden asunnon sähkösopimus oli huolehdittu, vanha irtisanottu, kiireellisimmät osoitteenmuutokset samoin muistettu. Posti kääntäisi loput. Uusi vuokranantaja laskuttaisi veden könttäsummana, kaupunki lähettäisi loppulaskun täältä. Hartikaisen vinkistä olin käynyt hoitamassa itselleni netin marketin myymälästä, ja luvannut totta kai huolia siellä jo entisen työtoverini käytössä olleen reitittimen. Kotivakuutuskin oli kunnossa. Päättäjien oli totta vie helppoa käskyttää ihmisiä muuttamaan halvempiin asuntoihin, sillä porukallahan riitti rahaa palkata muuttofirma käärimään koko hemmetin huushollinsa käytettyjä pumpulipuikkoja myöten silkkipaperiin, ja perillä taas purkamaan kaikki paikoilleen. Ei muuta kuin astuit sisään uuteen kotiin, simsalabim! Tavallinen ihminen yritti selvitä parhaansa mukaan mahdollisimman halvalla, eli itse raataen. Jynssätessäni suihkukaivoa yöllä viittätoista vaille kaksitoista saatoin tirauttaa muutaman uupumuksen kyyneleen. Ikävää Henrikiin ne eivät ainakaan olleet, se jos mikä oli varmaa.